Lapin ainoa lossi on ainutlaatuisen kansalaistoiminnan saavutus.

“Taas saatiin risteily. Ei tarvitse mennä Viroon”, Jukka Pauna myhäilee. Vuosimallin 1956 Valmet-traktori hurauttaa Räisälän lossin kyytiin. Lossi on melkein yhtä arvokkaassa iässä. Se on valmistunut vuonna 1967.

Lossikuski Manne Mourujärvi tunnistaa heti Valmetin ja tutun kuskin. Käsi heilahtaa. Sitten puomi sulkeutuu ja matka salmen yli alkaa.

Kun on ajanut lossia vuodesta 2004, vakiomatkustajat ja heidän tapansa ovat tuttuja. “Parin minuutin päästä pitäisi kaverin tulla”, Manne tietää.

Ja sieltähän Teijo Lehtiniemi saapuu, kuten aina, matkalla töistä kotiin. Teijo asuu Räisälän kylässä ja työskentelee Kemijärvellä lähihoitajana. Ilman lossia työmatka olisi 20 kilometriä pidempi.

Sekä kuski että asiakas ovat lintumiehiä. “Minulla on kahdeksan telkänpönttöä, joista kuudessa on pesä”, Teijo iloitsee.

Lossilla ja laitureilla ei sentään ole pönttöjä, mutta kyllä sielläkin kaikenlaista vilskettä on. “Tuossa rampin alla taitaa olla västäräkin pesä”, Manne havainnoi. “Joskus on vesilintupoikueen takia pitänyt pysäyttää lossi.”

Aallonmurtajilla pesii lapintiiroja. “Tiira on ollut välillä kyydissäkin. Se laskee minut metrin päähän.”

Vieläkin eksoottisempi asiakas pesii laiturin lähistöllä. “Kärppä on ollut kyydissä kahdesti. Saa se ajelulle tulla, mutta en laske sitä vastarannalle, sillä se ei jaksaisi uida takaisin.”

Kapea salmi on hyvä paikka luonnon havainnointiin. Hirvet ja porot uivat usein järven yli lossin vierestä. “Kerran rantaa seuraillut karhu jäi pyörimään laiturin ympärille. Nostin puomin ylös, mutta ei se tullut kyytiin.”

Manne Mourujärvi tervehtii lossin asiakkaita.

Teijo Lehtiniemi hurauttaa kotiin nukkumaan. Hän on päivän viimeinen asiakas. Lossi lopettaa liikennöinnin iltakymmeneltä ja peti alkaa kutsua Manneakin. Iltavuoroa seuraa aamuvuoro, joten kuski jää laiturin pielessä seisovaan hirsimökkiin yöksi.

“Tämä valmistui neljä vuotta sitten. Eihän keltainen parakki sovi tällaiseen maisemaan.”

Aamulla lossikuski herää jo viiden jälkeen, jotta ehtii rauhassa keittelemään aamupuuron. Kuudelta hän on taas ohjaamossa.

Vuorojärjestely johtuu lossin kolmen vakiokuljettajan pitkistä työmatkoista. Työpaikalla yöpymiseen on toinenkin syy. “Jos tulee ambulanssi tai paloauto, yölläkin lähdetään ajamaan. Niitä tulee kuitenkin harvoin – ehkä kerran viidessä vuodessa.”

Eino Yliräisänen ajoi talkooaikojen lossia ahkeraan. Nyt saa tulla valmiiseen kyytiin.

Valtion hoitama lossiliikenne alkoi täällä vuonna 2003. Se oli kyläläisten ainutlaatuisen aktiivisuuden tulos.

Räisälän kylä Kemijärvellä levittäytyy vajaan puolen kilometrin levyisen salmen molemmille puolille. Vesi jakaa kylän kahtia niin, että jopa kappeli ja hautausmaa ovat järven eri puolilla. Tietä pitkin järven ympäri laiturilta laiturille on 23 kilometriä. Silti vastarannalle pääsy on ollut kyläläisten oma asia, jota yhteiskunta ei halunnut jelppiä.

“1960-luvulla kouluun mentiin veneellä tai jäitä pitkin. Kerran kaveri putosi jäihin koulumatkalla”, Matti Ojala muistelee.

1990-luvun alussa räisäläläiset päättivät ottaa aloitteen omiin käsiinsä. “Kyläläisten tahto oli, että pitää päästä yli”, 92-vuotias Eino Yliräisänen kertoo.

Vuonna 1994 perustettiin Räisälän lossiyhtiö, jonka alkupääomaksi kerättiin kaikilta kyläläisiltä 300 markkaa. Kemijärven eteläpäässä Luusuan kylän vanha lossi toimi tanssilavana. Räisäläläiset ostivat ruosteen kirjoman lossin ja hinasivat sen omaan rantaansa moottoriveneillä. Matkaa kertyi yli 50 kilometriä.

Sitten lossi kunnostettiin ja maalattiin. “Talkoilla tehtiin kaikki mitä osattiin.”

Lue koko juttu painetusta syyskuun 2018 Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät koko lehden myös e-arkistosta www.pellervo-e-lehdet.fi.

Jaa artikkeli