J. Pekka Mäkelä: Hunan. Like 2018
Jari Tervo: Aamen. Otava 2018
Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen. Otava 2018.

Hunanin ensiriveillä väreilee erotiikka. Sveitsiläinen Johann Wolff katselee neiti Wallacea sillä silmällä, kun s/s Rajputana lähestyy Singaporea, Shanghaita ja vuoden 1935 kesää, ja yhtä verkkaisesti johdattelee J. Pekka Mäkelä lukijaa romaaninsa teemoihin.

Wolffkaan ei pääse Wallacen kanssa asiaan. Silti tai siksi nainen vilahtelee hänen tajuntansa liepeissä koko romaanin mitan. Myös lukija näkee Wallacen vain etäältä. Hunan onkin vähän kuin matkustajalaiva: ihmisiä tulee ja menee, suhteet saattavat olla tiiviitä mutta etäisiä. Sellaista on matkoilla ja vierailla mailla.

Wolff on menossa Kiinaan, ja intialainen matkakumppani kertoo, että maa on raunioina. Osasyyksi muhamettilainen, kuten tuon ajan termi kuuluu, arvelee kansanuskontoja: Kiina on kuolleiden henkien ja haamujen johtama maa.

Laivassa on myös Helvi Söderman matkalla kumoamaan haamujen valtaa. Tämä pitää ymmärtää kirjaimellisesti sikäli kuin asia on nykysuomalaisen ymmärrettävissä. Esi-isäin palvonta on ollut osa kiinalaista hengenelämää, Södermanin kielellä pakanuutta, ja Raamatun lähetyskäsky on Södermanin ohjenuora, kun kulttuurit kohtaavat.

 

Intialaisen arvio Kiinasta on osuva. Suvereenia Kiinaa tuskin oli tuolloin olemassa, ja pahin oli edessä. Pitkin maakuntia oli vallassa sotalordeiksi kutsuttuja päälliköitä, kansallismieliset ja kommunistit olivat ryhtymässä sisällissotaan, Neuvostoliitto tuki molempia, ja 1937 Japani tunkeutui maahan ja ensitöikseen tappoi ja raiskasi parisataa tuhatta ihmistä Nanjingissa.

Lähetyssaarnaajat, lähetit, eivät olleet ainoita vierasmaalaisia. 1800-luvun puolivälistä Kiina oli ollut lähes siirtomaa, ja rannikolla länsimaat käyttivät valtaa omilla hallinta-alueillaan. Tästä sekasorrosta Mäkelä ei rakenna suurta ajankuvaa, mutta väkivalta asettaa hänen kertojahahmoilleen reunaehdot, ja juuri vaihtuvien kertojien kautta Mäkelä tapahtumia kuljettaa. Vaikutelma on nykykirjallisuudelle tyypillinen eli hiukan klaustrofobinen.

Lehtitekstissä Helvi Södermanin (1902–1986) nimen voi lihavoida, koska hän on paitsi romaanihenkilö myös todella elänyt. Osaltaan hän on Hunanin kirjoittajakin, sillä romaani sisältää otteita hänen päiväkirjoistaan. Jopa Mäkelä itse on oman romaaninsa henkilö, kun hän epilogissa tapaa Helvin, isotätinsä, sairaalassa 1980-luvun Suomessa. Raja todellisuuden ja fiktion välillä horjuu, ja ikuinen kiistanaihe on, onko tuota rajaa lopulta edes olemassa.

 

Södermanin päiväkirjat ovat sikäli totta, että itse hän ne Kiinassa kirjoitti. Muutoin Hunan on sepitettä, ja sepitettävää onkin riittänyt, sillä Södermanista ei paljoa saa irti. Ei hän uskoudu edes päiväkirjalleen, mikä on saattanut olla viisasta, sillä Mäkelä kuvaa lähetysaseman paikkana, missä ei yksityisyydensuojaa ole.

Suomalaisen kristityn vaellus Kiinan kansanuskontojen ja veristen sotatoimien keskellä voisi tarjota aineksia sekä hengellisen kamppailun että kulttuurien välisen kuilun kuvaamiseen. Mäkelä on tullut isotätiinsä; hänkin on pidättyväinen kertoja. Södermanin rinnalle hän tosin on luonut eloisampia kertojia, suomalaisia ja kiinalaisia, mutta oudosti kaikki tuntuu kiertyvän vaikenevan Helvin ympärille.

Kristittynä Söderman edustaa ajattelua, jonka mukaan hiuskarvakaan ei katkea ilman tarkoitusta. Maailma on sekä käsittämätön että mielekäs, merkityksistä täpötäysi. Tallaista kokemistapaa tekisi mieli kutsua paranoidiksi optimismiksi ellei Risto Siilasmaa olisi ottanut ilmaisua oman kirjansa nimeksi.

Paranoidia, vainoharhaista, on se, että ihan kaikki tarkoittaa jotakin. Mielivaltaisuutta ja sattumaa ei ole vaikka käsittämättömyyksiä onkin. Optimismia taas on se, että Söderman uskoo työllään olevan merkitystä, hänen kielellään siunausta, ja että kävi elämässä miten tahansa, se kuuluu suunnitelmaan, varjelukseen.

Ristiriita sodan kaaoksen kanssa on siis räikeä, ja vaikka usko saattaa horjua, perusta säilyy. Kun buddhan patsas talon sortuessa pelastaa erään lähetin hengen, tapahtumalla on merkitys: kristityn pelastuminen viestii buddhalaisuuden arvoa.

 

Söderman ei kerro henkilökohtaisista motiiveistaan eikä Mäkelä niitä sepitä. Kaiketi usko on itse oma motiivinsa. Wolffin motiivejakin voi vain arvailla: hän tekee kirjaa Kiinasta ja näyttää valinneen umpimielisen Södermanin keskeiseksi lähteekseen. Wolff on sekä ilmeisen kehno toimittaja että kehno aviomies. Vastapainoksi Mäkelä kuvaa virkamies Lungin elämää kahden vaimon kanssa: kolmikko viihtyy keskenään hyvin.

Hunanin kertojat vaihtuvat tiheään, mikä on erityisellä tavalla perusteltua: kun sota tuhoaa ihmisiä sattumanvaraisesti, ei pitkiin kehityskertomuksiin ole syytä. Samalla erot jotenkin tasoittuvat. Sekä lähetystyö että eurooppalainen humanismi sisältävätkin ajatuksen, että kulttuureistaan huolimatta ihmiset ovat samaa tekoa.

Vuonna 1949 Kiina muuttui sikäli, että sotiminen loppui ja lähetit joutuivat lähtemään. Muutoin kaikki oli mullistunut jo vuosisadan alussa. Keisari kaatui 1911, nationalismi alkoi kukoistaa, ja Kiinassa sekin oli ainutlaatuista. Yleensä kansallisaate vetoaa perinteisiin, mutta Kiinassa nationalistit tahtoivat kieltää koko vuosituhantisen konfutselaisen järjestyksen.

Tässä tilanteessa sekä läntinen tiede että kristinusko olivat radikaaleja aatteita, ja niin ihmeellinen on maailma, että Söderman oli torjumassa samoja kansanuskontoja joita myös kommunistit taikauskona vastustivat. Molemmat halusivat viedä hengiltä ja haamuilta puhevaltaa.

 

Jari Tervon Aamenessa henget ja haamut, kuolleet isovanhemmat, kommentoivat maailmanmenoa haudoistansa. Tällaista on tapana kutsua maagiseksi realismiksi, mikä tarkoittaa, että sellainen on totta vain romaanin sisällä. Oikeassa elämässä emme siihen usko.

Mistä siis on kyse, kun J. Pekka Mäkelä kertoo, miten japanilaisten raiskaama Liu ”antaa ruumiinsa” kuolleiden asuttavaksi tai kun virkamies Liu neuvottelee esi-isiensä kanssa? Onko kyse realismista, jos ja kun tuon ajan kiinalaiset noin tekivät, kokivat ja uskoivat?

Vai onko Mäkelälläkin kyseessä, kuten on Tervolla, romaanitaiteen kikka luoda tekstiin syvyyttä, jota tältä arkitodellisuudelta kenties puuttuu? Oikeastihan me emme usko, että kuolleet ovat keskellämme, mutta fiktiossa sellainen tuntuu jännittävältä, kiehtovalta?

Ja koska vainajat ovatkin viime vuosien romaaneissa olleet toimeliaita, johtuuko tämä siitä, että moderni, rajoja ylittävä ihminen tahtoo edes romaanin turvavaljaissa kurkistaa vihonviimeisen rajan taakse? Kun jo toden ja sepitteen raja horjuu, halutaanko horjuttaa, ehkä alitajuisesti, myös tätä viimeistä rajaa? Vai ovatko nämä kysymykset vain joutavaa nokkeluutta? Näitä itse kukin lukija ratkokoon tykönänsä.

 

Voiko kirjailija olla kielellisesti liian lahjakas omaan ammattiinsa? Tervossa saattaa olla tätä vikaa. Hän lataa lauseitaan niin tiukkaan, että varsinkin Aamenen alkupuoli virittyy kireäksi. Kun kertojat vaihtuvat, kielen rekisteri laajenee, usein onnistuneesti, stadin slangista Savon murteeseen.

Lähtötilanne muistuttaa Helsingin rautatietorin mielenosoituksia kolmisen vuotta sitten: toinen joukko vastustaa, toinen kannattaa pakolaisten tuloa. Vastustajille raahaa vanha mies, Leo Maanvilja, pomppulinnaa, ja samaa linnaa Tervo raahaa läpi romaanin.

Tervon maailma on tutusti traaginen, ja hän käsittelee sitä absurdin hauskasti. Sattuma kuljettaa, joten sikäli Tervo on kaukana Helvi Södermanin varjeluksen maailmasta. Juonenkuljetuksen menetelmä on yksinkertainen: yhä uudelleen Tervo pistää pakan sekaisin.

Leo on kasvanut poikakodissa, missä myös lapset ovat perkeleitä toisilleen. Vankilakundi inhoaa maahanmuuttajia, mutta hänellä on pakistanilainen ottolapsi. Kiinalainen ravintoloitsija riistää kiinalaisia työntekijöitään. Rasismiin taipuvainen taksikuski kyttää naispappia. Pappi auttaa paperittomia. Tätä rataa. Kirjan nimi on hepreaa, Wikipedian mukaan suomeksi totisesti tai niin olkoon tai varma, luotettava. Sanalla on tunnettu uskonnollinen merkityksensä.

 

Hunan ainakin vihjaa kulttuurien tarkoittavan jotakin kovaa ja ehdotonta, mikä avaa kuiluja ihmisten väliin. Väkivalta sen sijaan on Hunanissa pelkkää politiikan jatketta eli sotaa: ihmiset tappavat ilman sen kummempia kulttuurisia merkityksiä.

Aamen kuvaa suomalaista nykyaikaa, jossa kulttuuri-sanan merkitys on läpihiutunut, vaikka tai koska sana on aktiivikäytössä. Pohjavireenä on rajat ylittävä ihmisyys, ja siihen kuuluu, että enimmiltään ihmiset ovat inhottavia toisilleen. Ei tämä itse asiassa kovin kaukana ole Helvi Södermanin tavasta ylittää rajoja.

Aamenta on luettu poliittisena kannanottona, muukalaiskammon kritiikkinä. Tällaista Tervolla lienee käynytkin mielessä. Kunnianhimoisemmalla tasolla Aamen on yritys aikalaisromaaniksi, ja surullista on, että sellainen ei enää taida olla mahdollinen. Antti Tuurikin tyytyy kapeaan leikkaukseen.

 

Tuurin Tangopojissa Sauli ja Elina olivat nuoria, ja tanssiorkesteri kiersi keikoilla Ruotsissa. Nyt Sauli on kuollut vanhana miehenä, ja suomalaislähiöt ovat muuttuneet Lähi-idästä tulleiden ghetoiksi.

Myös Tuuri käyttää useita kertojia, joten todellisuus saa ristivaloa, mutta pysyy ihmisten tajuntojen sisällä. Romaanin ruotsinsuomalaisten tajun mukaan ero uusiin maahanmuuttajiin on jyrkkä: uusi siirtolaispolvi ei omakotitaloja rakentele.

Tuurin kielellinen rekisteri on tuttu. Epäsuora kerronta on takaa silatusti ironista ja vielä taaempaa silatusti hiukan aggressiivista. Tuossa taisikin eteläpohjalaisuus tulla määritellyksi.

Unto Monosen Satumaa-tango sopisi virsikirjaan. Sen sanat sopivat Saulin kuolinilmoitukseen. Kun läheiset ovat muistonsa muistelleet ja riitansa riidelleet, leski nousee yläkertaan, kohti valoa, ja ajattelee, että valoa kohti nousemista elämä on eikä kuolemaa ole.

Myös Aamenen loppu on hiukan naiivin onnekas. Hunanin lopussa kertoja kuuntelee sairaalassa Helvin puheita kuolemasta, ”pois kutsumisesta”. Hänellä ei noihin puheisiin ole mitään sanomista.

Jaa artikkeli