Ikänsä yhteisöllisestä asumisesta haaveillut pariskunta perusti eläkepäivinään perhekodin. Harva haluaa vanheta yksin.
Ruutuikkunoista paistava aurinko läikehtii hirsiseinällä. Lada-koira tallustaa lautalattialla, nojatuolin sylissä nukkuu Veeti-kissa. Vaikka ulkona on pakkasta, on salissa lämmintä ja kotoisaa.
Rollaattorit on parkkeerattu pitkän pöydän päähän. Mataleena Kaasinen ja Eeva Leena Saikkonen tarjoilevat ruokaa kahdelle mummolle ja kahdelle ukille.
”Otatko piimää vai maitoa”, kysyy juomatarjoilusta vastaava Olli Saikkonen vuorollaan jokaiselta.
Muurajan kartanolla on perheen lounashetki. Mataleena on Saikkosten tytär. Mahdollisesti jonain päivänä Eeva Leena ja Olli istuvat pöydän ääressä autettavina. Nyt he ovat hyväkuntoisia, elämänuransa ekonomeina tehneitä seitsemänkymppisiä, jotka ovat perustaneet omaan kotiinsa ikäihmisille tarkoitetun hoitopaikan, perhekodin. Mummot ja ukit ovat perheenjäseniä, Saikkoset ovat perhekodin äiti ja isä.
Muurajan historia ulottuu 1600-luvulle. Aluksi paikalla oli savutorppa.
Saikkoset sanovat olevansa hippisukupolvea. Kommuuniasuminen on ollut mielessä aina, mutta nuoruudessa suunnitelmat neljän pariskunnan yhteisasumisesta eivät toteutunut.
”Me emme halua olla vanhoina yksin. Pohdimme, miten toteuttaa se. Meidän elämäntilanteeseemme tällainen sopii, ja on kivaa, kun ympärillä on muitakin”, Olli kertoo.
Saikkoset ovat jo lapsina tottuneet siihen, että väkeä on ollut paljon ja perheen käsite laaja.
”Minun äitini oli halvauspotilas. Hoidin häntä 1970-luvulla. Tätini hoitivat mummoani ja Ollin äiti anoppiaan. Ollin äiti eli viimeiset kymmenen vuotta luonamme, joten meille ihmisten hoitaminen on sukujen perintöä, normaali asia, joka kuuluu elämään”, Eeva Leena perustelee.
Lada-koiralla on oma paikkansa lounasaikaan.
Vanhusten hoiva on herättänyt viime aikoina paljon keskustelua. Monet asuvat yksin kotona ja kokevat turvattomuutta, ja toisaalta pienet hoitokodit eivät pärjää kansainvälisten pörssiyhtiöiden puristuksessa. Myös sote-uudistuksen seurauksia pelätään.
Saikkoset harmittelevat, ettei sotea ole kehitetty asiakas- ja yrittäjäystävällisesti. Koko ajan tulee muutosta toisen perään. Pohjois-Karjalassa sosiaali- ja terveyspalvelut tuottaa Siun sote.
”On ihan älytöntä, että hinta on ainoa, joka kilpailutuksissa ratkaisee. Meille Siun sote sanelee hinnat, joten emme joudu osallistumaan kilpailutuksiin”, Olli selvittää.
Saikkoset ovat sitä mieltä, ettei jokainen voi heittäytyä yhteiskunnan palveltavaksi. Heistä juuri perhehoidolle on tilausta.
”On ihmisiä, joita hoidetaan hyvin ja sitten niitä, jotka jäävät heitteille. Valitettavan paljon on sellaisia, jotka eivät haluaisi olla yksin. Kotiin tuotavissa palveluissa ei saa seuraa moneksi tunniksi. Meille turvallisuus on tärkeää, aina on joku paikalla”, Olli pohtii.
Hippisukupolveen kuuluvat Saikkosen toteuttivat vihdoin unelmansa yhteisöllisestä asumista.
Aluksi Saikkoset suunnittelivat kotiinsa mummo- ja ukkikommuunia. Asukkaat olisivat vuokranneet huoneen, ja talon muut tilat olisivat olleet yhteiskäytössä. Ruokaa olisi voitu tehdä yhdessä.
Suunnitelmat saivat paljon julkisuutta. Kiinnostuneita oli paljon, mutta niitä, jotka olisivat lopulta muuttaneet Muurajaan, ei ollut tarpeeksi. Talon remontointi kommuuniksi oli jo ehditty aloittaa, ja onnekseen Saikkoset kuulivat ryhmäkodeista, joista Lieksassa oli hyviä kokemuksia.
”Sieltä tuli kolme henkeä kertomaan perhekodista, ja koin olevani kuin herätyskokouksessa. Voisimmeko me ikivanhat ihmiset olla perhekodin äiti ja isä?” Olli riemuitsi jo silloin.
Lue koko juttu painetusta tammikuun 2019 Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät koko lehden myös e-arkistosta www.pellervo-e-lehdet.fi.
