Tommi Melender: Rautakausi. WSOY 2018.
Arne Dahl: Sydänmaa. Into Kustannus 2018.
Ilkka Remes: Perikato. WSOY 2018.
Ari Räty: Varjomies. Tammi 2018.
Jarkko Tontti: Perintö. Otava 2018.

Melender on juuttunut Pohjois-Esplanadin ruuhkaan, kun hänet valtaa liikenneraivo. Hän puristaa rattia mutta hallitsee tunteen, ja miksipä ei hallitsisi: hän on vain romaanihenkilö Tommi Melenderin Rautakaudessa.

Autostaan Melender näkee, miten joku pahoinpitelee ihmisiä hotelli Kämpin edustalla, ja pistää keskuslukituksen päälle. Kun Korstoksi kutsuttu kaveri myöhemmin iskee huoltoasemalla miehen lattiaan, Melender katsoo vierestä ja vapisee. Väkivalta on tämän romaanihenkilön arka paikka ja Rautakauden keskeinen teema.

Jo romaanin alussa kirjan toinen kertoja, esseekirjailija Onerva, näkee unta, jossa hän silpoo keittiöveitsellä miehensä kasvot. Onervassa valistuksen ajan ihanne, aikuisuus ja järki, ruumiillistuu siten, että hän ei osaa suhtautua lapsiin eikä tahdo lasta.

 

Rautakautta voi lukea kirjailijaelämän pirullisena kuvauksena tai parodiana autofiktiosta: Melender luo itsestään estyneen nöösimäisen omakuvan. Kirjan nimi viittaa kapitalismin kultakauden jälkeiseen aikaan: länsimaiden keskiluokan asema horjuu, ja romaani vihjaa, että väkivalta on uusliberalismin ydintä: Oikein on se mikä minulle on hyvää. Sitaatti viittaa Ayn Randin romaaniin Kun maailma järkkyi (2017).

Mikä Melenderiä vaivaa, paitsi pakonomainen tarve kirjallisiin viittauksiin ja oman tilansa filosofisiin selityksiin? Yhdessä kohtauksessa Melender syö kahvilassa karjalanpiirakkaa munavoin kera ja juttelee kaverinsa kanssa. Hän siirtää persiljan syrjään mutta tajuaa heti, että ei niin saa tehdä. Hän syö persiljan ja ajattelee, että ei tiedä, miltä persilja maistuu, koska ei ole tarkistanut asiaa internetistä.

Ei ihme, että Melender kavahtaa väkivaltaa. Hän ei kykene hahmottamaan maailmaa aisteillaan, ruumiillisesti, vaan selvittää asioita lukemalla. Entä mikä ihmeen sosiaalinen sääntö kieltää persiljan sysäämisen lautasella sivuun? Persilja on aika tylsä ja mauton ruuan koriste eli muistuttaa sikäli hiukan suomalaista nykykirjallisuutta. Sekä romaanihenkilö että todellinen Melender näyttävät tajuavan romaanin umpikujan ja senkin, että ulos ei pääse lisää lukemalla.

Rautakausi huipentuu saunareissuun Lohjalle. Melender osaa toimia persiljan kanssa, mutta humaltuvalla miesjoukolla on omat sääntönsä. Niitä Melender ei hallitse. Kun muut menevät luontevasti alastomina saunaan, Melender kietoo ympärilleen pyyhkeen. Vilkaistessaan muiden sukuelimiä hän tarvitsee alibikseen tuhahtelevan viittauksen saunakohtaukseen Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä. Kirjallisuus todella syö miestä.

 

Parituhatta vuotta sitten, ja myöhemminkin, miehuullisuus oli hyve. Kantasanakin on latinassa sama, virtus. Nykyisin yhteys kaiketi tuntuu oudolta ellei vallan parodiselta.

Perinteisesti (mies)kirjailijat ovat loputtomiin käsitelleet, paitsi miehen ja naisen suhdetta, myös miesten keskinäisiä valtasuhteita. Nyt jotkut nuoret kirjoittajat pyrkivät eroon koko miehuuden käsitteestä. Aihe on kipeä Melenderillekin.

Kustantamon juhlissa hän tarkkailee ohi lenkkeilevien naisten takamuksia, koska miehen oletetaan tekevän niin, tai näin Melender olettaa, mutta oikeastaan hän tarkkailee itseään tarkkailemassa naisia. Miesten oletetaan olevan kiinnostuneita naisten takamuksista, ja Melenderkin on mies, vaikka enimmäkseen inhoaa maskuliinisuuttaan.

Valvontakameroita on nykyisin kaikkialla. Melenderillä tutka on omien korvien välissä, ja se pitää silmällä ennen kaikkea häntä itseään. Sekä miehisyys, raivo, persiljan syömisen säännöt että herkeämätön itsetarkkailu tuntuvat niin tärkeiltä teemoilta, että Tommi Melender olisi voinut paneutua niihin perusteellisemmin. Rautakaudesta jää vaikutelma, että jokin sosiaalisen maailman persiljanormi pidättelee. Niin se taitaa pidätellä jo meitä kaikkia.

 

Sigmund Freudin nimeen on liitetty ajatus, että sivistys on ohut kuori, joka pitää sisäisen petomme kurissa. Vallitseva käsitys näyttää nykyisin olevan, että peto on maskuliininen. Tähän Rautakausikin vihjaa; väkivaltaisista unista huolimatta Onerva osaa rakastaa ja on ainut, joka kykenee auttamaan naapurin lasta.

Ruotsalainen Arne Dahl on kirjoittanut kodikkaita dekkareita poliisin erikoisryhmästä, joka ratkoo maan pahimpia rikoksia. Perimmältään Dahl ratkoo samaa kysymystä kuin enimmät alan sarjafilmitkin eli miehen ja naisen suhdetta. Niistä voi päätellä, että parhaiten suhde toteutuu työtoveruutena.

Nyttemmin Dahl on synkistynyt. Romaaneissa Valvova silmä ja Rajamaat pahuus ei enää ole (vain) maskuliinista. Raakoja rikoksia selittävät erityisesti murrosiän tapahtumat, ja Dahl kuvaakin 12–15-vuotiaiden koululaisten elämän niin petomaiseksi, että vähemmästäkin alkaa miettiä, onko perisynnin käsite sittenkin otettava vakavasti.

Kamalimmat kriminaalit kasvavat toisten tyttöjen nöyryyttämistä tytöistä, ja poliisien maailmassa työtoveruutta syö vainoharhaisuus, johon on aihetta. Dahl kasvattaa volyymia punomalla juonta niin yllättävin kääntein, että jopa lukija alkaa vilkuilla olkansa yli.

 

Eikö tässä ole jotakin outoa? Miksi juuri Ruotsi, tuo moraalin ja tasa-arvon ehkä vähän omahyväinen mallimaa, tuottaa niin paljon sarjamurhien ja perverssin väkivallan kuvauksia? Eihän Pohjoismaissa juuri edes ole sarjamurhaajia, poliisin mukaan siksi, että täällä ne jäävät kiinni jo aloittaessaan.

Ei dekkareita tietenkään pidä verrata todellisuuteen vaan muuhun kirjallisuuteen. Dahl tuntuu kirjoittavan Stig Larssonin Millenium-trilogiaa nurin. Larssonin perusteema kiteytyi hänen ensimmäisen kirjansa nimessä: Miehet jotka vihaavat naisia (2005).

Dahl laventaa naisten keskinäiseen vihaan. Turha tästä silti on suuria johtopäätöksiä vetää. Markkinat vaativat uutta, ja vaikka uusi ei valikoidu sattumanvaraisesti, on naisten tekemä väkivalta aiheena yhtä väistämätön kuin oli naisten nousu sarjafilmien sankareiksi. Silti hiukan häkellyttää, että nordic noir ei tarkoita sydäntalven kaamosta vaan maailman turvallisimman – freudilaisittain sivistyneimmän – kolkan flirttailua väkivaltafantasioiden kanssa.

 

Modernin ihmisen perustarpeita on sekä erottua että kuulua joukkoon. Melender vastaa Rautakaudessa näihin tarpeisiin viittaamalla muihin kirjailijoihin ja filosofeihin: lukijalle tuottaa tyydytystä tajuta vihjaus Don DeLillon kirjoihin, vaikka tätä ei edes mainita.

Ilkka Remes erottautuu pakonomaisella teknisellä nykyaikaisuudella. Vakoojat viilettävät pitkin Eurooppaa kuin suunnistajat metsissä, nenä kännykän webbisivuilla. Perikadossa juodaan rooibosteetä, ja CIA:n Helsingin toimiston Astra Office Elite -kahviautomaatti saa Moccamaster-lukijan vihertymään. Persiljan ei voi kuvitella tuottavan Perikadon henkilöille ongelmia.

Remeksen kirja kasvaa siitä teknologian ja viihteen yhtenäiskulttuurista mihin me kaikki lienemme matkalla. Juoni on köyhä, henkilöt latteita, ja kirjan henki jotenkin niin läpirationaalinen, että väkivaltakin alkaa tuntua järkevältä.

Toisaalta Remes on tehnyt kotiläksynsä perusteellisesti. Perikato yhdistää Venäjän ja lännen salaisen (info)sodan sekä äskettäisen pakolaisaallon, mutta ei luo aivan yksioikoista kuvaa kummastakaan. Keskeisin henkilö on CIA:n Robert, isoisänsä kautta varttisuomalainen. Robertin mukaan tiedustelupalvelut puhuvat patologisesta altruismista.

Sairaanloinen tarve tehdä hyvää? Vastakäsite lienee sairaanloinen muukalaiskammo, mikä ei Remeksen hyvin koulutettujen ihmisten maailmassa nouse edes esiin. Perikadon iso kysymys on, kuihtuuko Eurooppa, ja jos ei kuihdu, korvataanko eurooppalaiset ja heidän perinteensä jollakin muulla kulttuurilla ja muualta tulleilla ihmisillä. Vastausta kirja ei tyrkytä.

 

Uutisjutuissa raakaa väkivaltaa sanotaan käsittämättömäksi. Samaa toistellaan dekkareissa. Väite on outo: eikö juuri väkivalta ole inhimillistä ja käsitettävää? Käsittämätön on sen sijaan se huipputeknologinen ympäristö jonka varassa sekä Remes että Dahl juoniaan oikovat. Valvontakamerat ovat kuvanneet kaiken, ja hakkerit selvittävät asioita tavalla, jota harva lukija ymmärtää, ja tuskin ymmärtävät kirjailijatkaan.

On siis virkistävää lukea Ari Rätyä, jonka dekkareissa keskeiset henkilöt eivät ole nörttejä tai väkivallan virkamiehiä vaan sielultaan sotureita. Tomia kutsutaan nimellä Syyskuu. Hän ei pelkää mitään, koska ei suuremmin välitä, mitä itselle tapahtuu. Hagman on poliisi ja roisto eikä pelkää, koska on tyhjä. Hagman onkin siis palkkasoturi.

Agatha Christie ja kumppanit etsivät dekkareissaan syyllistä, Arne Dahlin tapaiset kirjoittajat rikoksen syitä. Rätyä eivät kiinnosta syylliset eivätkä juuri syytkään, vaikka myös hän kuvaa peruskoulun pihamaat pahuuden kasvualustaksi. Sieltä juontuvat myös hänen kirjojensa aidon ystävyyden ja rakkauden sidokset.

Räty on keskittynyt luomaan omaa, oudolla tavalla perimaskuliinista maailmaansa. Nämä miehet ovat tarvittaessa väkivaltaisia, mutta silti heitä, jopa pahinta eli Hagmania, ohjaavat tietyt kunniakoodit. Ehkä tällaisia aiheita voi enää käsitellä vain dekkareissa. Rätyä on tietysti moitittu yhteiskunnallisuuden puutteesta. Hänen kohdallaan tästä puutteesta voi myös kiittää.

 

Melender tekee Rautakaudessa pilkkaa kustantajasta, joka kiihkeästi haluaa kokeellista proosaa. Ajatus onkin hullunkurinen: teksti joka vastaa odotuksiin, tuskin voi olla kokeellinen. Kokeellisuudesta on tullut tavaramerkki, ja siksi on mukava lukea Jarkko Tontin Perintöä.

Tontti ei kokeile. Perinnössä äiti kuolee, tytär ja poika riitelevät. Äidin menneisyydestä paljastuu kamalia, jopa rikoksia. Tarina etenee kahdella kertojalla, siskon ja veljen vinkkelistä, ja kaikki on tuttua, tavanomaista ja sujuvaa. Vain loppu on tavaton.

Perinnön loppu on onnellinen, ja Tontti onnistuu kirjoittamaan sen perustellusti. Tällaista jo tekee mieli sanoa todella kokeelliseksi proosaksi. Onnellisesti Tommi Melenderin Rautakausikin loppuu. Kun Melender on raivattu sivuun, Onervan rakkaus vain syvenee. Onerva toimii eikä vain tarkkaile itseään.

 

Jaa artikkeli