Pienjuustolan topakka emäntä vaivaa palkitut luomujuustot käsin oman tilan lypsytuoreesta maidosta.

Riitta Saloniemen seurassa ei tule ikävä. Iloista puhetta pulppuaa kuin runoilija Heli Laaksoselta ja murrekin soljuu yhtä sukkelaan, Laitilassahan tässä ollaan. Riitta kantaa pöytään korean kattauksen juustojaan. Itse kehittämiään. Rohkeasti kokeillen, on Riitan motto.

”Tänään tein halloumia ensi kertaa. Pitää meillä halloumikin olla. Sitä ei paisteta, vaan keitetään herassa. Mitäs tykkäätte?”

Riitan elämäntyö, Saloniemen juustola, on pihapiirissä kotia vastapäätä. Ympärillä metsälaitumilla vuohet ja lehmät nyhtävät ruohoa kuin sata vuotta sitten. Ne näkee sisällä keittiönpöydästäkin. Ikkunalaudalla on Maaseudun tulevaisuus. Katonrajan tv-ruudusta voi vilkuilla, tuliko pihaan asiakas. Korvassa Riitalla on handsfree-kuuloke, aina, paitsi saunassa.

”No moi, moi!”, Riitta vastaa kauppiaan puheluun, katoaa jonnekin, ilmestyy takaisin ja neuvoo tyttäriä ottamaan lihapataa ja mummun perunalaatikkoa hellalta. Puolukkapiirakkaakin on.

Maidon matka juustoksi on Saloniemessä lyhyt. Aamulla se on tisseissä, se lypsetään, mutta sitä ei kuskailla minnekään vaan pyöräytetään juustoksi heti. Juuston hän piti pitkään mustasukkaisesti omissa hyppysissään, kunnes siihenkin oli pakko saada apua. Kun Riitta tekee juustoa, hän ei anna koneiden vaivata massaa. Hän haluaa tuntea juustomassan rakenteen käsin.

”Ei tartte olla kuin pikkusen hullu, niin viedään koko elämä. Maito on minulle intohimo aina vaan. Laitat sekaan hiukan juoksutetta ja siinä on sinulla juusto. Se on ihme.”

Riitta keksii itse juustojensa nimet. Kaikki on luomua ja tehty suomalaisten alkuperäisrotujen maidosta.

Riitan lapsuudenkoti oli pientila Hinnerjoella Satakunnan puolella.

Lapsia oli kolme, joista Riitta on kuopus ja ainoa tyttö. Prinsessaleikit eivät olleet Riitan juttu. Paljon kivempi oli kuiskutella lehmille navetassa.

”Oli meillä kanojakin ja hevosia.”

Kymmenen vanhana Riitta rupesi taluttamaan vasikoita. Otti narun päähän aina isomman ja isomman. Voimat uhkasivat loppua hauiksista, mutta vakavia vahinkoja ei sattunut.

Traktorin rattiinkin teki mieli. Kukkapurkit ja lehmien syöttöpöytä lensivät pitkin pihaa ja pihakoivusta kuoriutui tuohi, kun Riitta harjoitteli salaa. Isältä ei herunut lupaa.

”Tiesin pikkutytöstä, että haluan jatkaa tilaa. Kauheasti ihmettelin, kun isä ei uskonut. Se oli siihen aikaan 70-luvulla semmoista vanhanaikaista.”

Kirkastettua luomuvoita ei tee Suomessa kukaan muu.

Kun Riitta muutti 19-vuotiaana omilleen, rakkaat lehmät jäivät kotitilalle. Ei ollut peltoakaan. Riitta ei siitä masentunut vaan otti vuohen. Nimeksi tuli Maire.

”Ihan omiksi tarpeiksi vaan. Vuohi on köyhän lehmä. Sitä paitsi olin yksin ja ajattelin, että yksin jäänkin. Vuohesta sain seuraa.”

Maire ei ollut mikä tahansa vuohi. Se oli suomenvuohi, joiden käyminen vähiin huoletti Riittaa.

Näihin kuvioihin tupsahti yllättäen Jouni Saloniemi. Mukava, ujo mies, Riitta kehuu eteisessä pistäytyvää puolisoaan, joka karkaa naureskellen takaisin heinää paalaamaan.

Riitta kysyi aikoinaan Jounilta, tykkäisitkö olla maalla. Jouni myönsi, että kyllä hän voisi vähän traktorilla ajella. Peli oli sillä selvä, paitsi että tila puuttui.

Jounin kotitalon maat oli myyty, ja Riitan kotitilalla pojista odotettiin yhä jatkajia. ”Keksimme ostaa kaksi vastikään lopettanutta vuohitilaa ja yhdistää ne.”

Länsisuomenkarja pärjää metsäisillä luonnonlaitumilla.

Vuohenmaidon hienouden Riitta oivalsi, kun perheeseen syntyi tytär.

”Kokeilin lypsää kuttua ja hämmästyin. Että niin pienestä elukasta voi tulla maitoa niin valtavasti. Meidän Silvia joi kolme ensimmäistä vuotta pelkkää kutunmaitoa.”

Lapsia syntyi parin vuoden välein. Vuohia oli jo viisi.

Kotiäitinä Riitta hurahti keittiössään vuohenjuustokokeiluihin. Siitä lähti juustolan perustaminen käyntiin. ”Jos oman juuston haluaa maailmalle, yrittäminen on ainoa vaihtoehto.”

Kukaan ei 20 vuotta sitten uskonut vuohitalouteen, paitsi Riitta. Ei Jounikaan. Millä maksettaisiin investoinnit. Terveystarkastajat hyppäisivät. Se paperihomma.

”Noo, Jouni läksi töihin ja käväisin sillä aikaa ostamassa 70 kuttua. Ensin lypsin käsin. Viikon kuluttua ostettiin lypsykone.”

Lue koko juttu toukokuun 2019 painetusta Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät koko lehden myös e-arkistosta www.pellervo-e-lehdet.fi.

Jaa artikkeli