Raija Oranen: Manu. Otava 2019.
Suvi Vaarla: Westend. WSOY 2019.
Antti-Pekka Pietilä: Pankkikriisin peitellyt paperit. Art House 2008.
Tähtelän pellot ovat autioina. Vilja on niitetty, heinä korjattu talvisuojaan. Romaanihenkilö nimeltä Mauno Koivisto kiertelee tiluksia ja nauttii metsiköissä liekehtivistä väreistä. Vuokraviljelijä on hoitanut pellot, vaimo koristepensaat ja kukkapenkit, ja Koivistosta tuntuu hyvältä: kaikki on valmista talven tulla.
Miten ihminen voikin olla onnellinen näin! Jalassa hyvät suojaisat saappaat ja villasukat, villakalsarit ja tuulihousut, vuorattu takki, lippalakki, enemmän ei kukaan voisi toivoa.
Raija Oranen on valinnut Manuun minä-muodon. Niin hän kirjoitti Marsalkan ruusunkin. Näkökulma tuo tekstiin intiimiyttä ja tiettyä vakuuttavuutta; Orasen aiemmat romaanit Urho Kekkosesta ja J. K. Paasikivestä tuppasivatkin typistymään lähihistorian elävöittämiseksi, sanan latteassa mielessä. Mauno Koiviston (1923–2017) ja C. G. Mannerheimin kautta Oranen on voinut asettua vanhenevan, vallasta väistyneen miehen tajuntaan.
Kehikkona ovat tunnetut tosiasiat. Loppu on Orasen mielikuvitusta, jota pitänee arvioida uskottavuuden näkökulmasta. Koiviston, kuten Mannerheiminkin, Oranen kuvaa pehmeästi, ja hiukan pehmenneeksikin. Jännite syntyy, kun arkiset askareet ja itse eletty maailmanpolitiikka mahtuvat samaan virkkeeseen.
Manun kertoja hakkaa halkoja, hoitaa metsää ja työkaluja Tähtelän kodin varastorakennuksissa. Hänellä on kaikkea, mitä nykymieheltä taannoin sanottiin puuttuvan: hänellä on oma reviiri, reviirillä oma rauha. Vaimo tunkeutuu sinne vain, kun katsoo miehen ylittävän tolkun rajan.
Manun kertojaan lienee siis helpompi eläytyä kuin 1945 Portugaliin paenneen Mannerheimin tappion tuskaan ja Marsalkan ruusun loputtomiin ruokakuvauksiin. Eläkeläisen perustunnelma on vähän kuin armeijan jälkeen, ilman laveaa tulevaisuutta: ohi on! Sodat on käyty, valtiomiesura tehty, lapsi kasvatettu: on aika muistella, ja hakata halkoja.
Orasen luoma Koivisto on syvästi tunteva mies, sotilas ja poliittinen taistelija, lämmin perheenisä, ja vielä jopa kätevä suurista käsistään. Kirjailija on hienotunteinen eli hiukan kliseinen. Saattaa klisee osuakin:
Lakkaan nojailemasta mäntyyn, pitää vähän liikkua ettei vilu tartu, ja kumminkin vaimo tähyää ikkunoista, mitä se taas tekee, se mies, ettei vain ota jotain konetta tai vempelettä käsiinsä ja rupea metelöimään. Tellervo vahtii minua tarkemmin kuin turvamies (–).
Manu on siis myös rakkausromaani, mutta yksi kunnon kriisi sellaiseenkin tarvitaan. Sen Oranen kirjoittaa Koivistolle 1990-luvun laman jälkilöylynä. Tämä saa käsiinsä kirjan, jonka nimeä ei mainita, paitsi lähdeluettelossa – tällä fiktiolla todella on lähdeluettelo.
Vuonna 2008 ilmestyi Antti-Pekka Pietilän Pankkikriisin peitellyt paperit. Sen lukeminen suistaa Koiviston masennukseen, mistä hän läheisten, lääkäreiden ja lääkkeiden avulla vasta kuukausien jälkeen toipuu.
Koivisto on 85-vuotias. Hänestä tuntuu, että hänen kunniansa pyritään viemään, elämäntyö mitätöimään. Hän tulkitsee lukemaansa niin, että kirjoittaja väittää presidentin tietoisesti pyrkineen vahingoittamaan kansalaisia. Presidentti on ollut pankkien puolella, vahvojen puolella heikkoja velallisia vastaan. Väitteet nujertavat:
Tiedän, että kuluu aikaa ennen kuin olen vuoteessa ja Tellervo peittelee minua kuin lasta ja sanoo että yrittäisin nukkua ja minä sanon ei, ei, ei. Minun silmäluomeni eivät halua laskeutua, en voi mennä pimeään, siellä on liian pelottavaa, se mitä olen lukenut, on vain pinnallisesti katsoen asiallista, sen takana on toinen sävy, syyttävä, ivallinen (–).
1990-luvun alussa kansantalous romahti. Työttömiä oli puoli miljoonaa, 60 000 yritystä meni konkurssiin, pankkeja tuettiin 40 miljardilla. Vuonna 2008, viitisentoista vuotta kuilun jälkeen, asiaa käsitteli Pietilän lisäksi myös Seppo Konttinen kirjassaan Salainen pankkituki. Kuinka velallista kyykytettiin.
Kirjoista saa kuvan, että kulutusjuhlan jälkeisinä vuosina Suomessa käytiin sisällissotaa. Toisen osapuolen tulenjohto oli Suomen Pankissa, toisen Yhdyspankissa (SYP), missä kenraalina toimi Björn Wahlroos. Pankinjohtajat voittivat, keskuspankki ja Rolf Kullberg hävisivät. Presidentti oli tukenut Kullbergia ja vahvan markan politiikkaa.
Ensin pankit ja vientiteollisuus vauhdittivat markan kaatumista pelaamalla markkaa vastaan. Kun markka oli rajusti devalvoitu ja talous romahtamassa, samat pelurit esittivät valtiolle pelastussuunnitelman, minkä avulla kriisistä ehkä selviydyttäisiin. Suunnitelma pelasti pankit. Pietilää pehmeästi tulkiten tapahtumia ohjasi syvästi raadollinen rationaalisuus.
Manun päähenkilöä eivät masenna väitteet väärästä talouspolitiikasta, sitoutumisesta vahvaan markkaan; talouspolitiikka on politiikkaa eli luonnostaan riidanalaista. Hän masentuu, koska kirjoittaja väittää presidentin käyttäneen valtaansa väärin.
Toukokuussa 1992 Koivisto kutsui luokseen korkeimman oikeuden jäsenet sekä joukon muita juristeja. Tämä tapahtui tosielämässä, ja samankaltaista tapahtumaa kertoja muistelee Orasen fiktiossa. Kokouksen jälkeen KKO:n linja muuttui: se alkoi ratkaisuissaan asettua pankkien puolelle, velallisia vastaan.
Keskeinen riidanaihe oli, saattoivatko pankit yksipuolisella päätöksellä nostaa asiakkaittensa lainojen korkoja. Koiviston lähtökohta näyttää olleen, että ennen kaikkea oli pelastettava pankit; muutoin romahtaisi kaikki. Muissa maissa myös pankkeja päästettiin konkurssiin.
Kokousta on kutsuttu Koiviston konklaaviksi – hieno sana tarkoittaa sitä kardinaalien kokousta missä paavi valitaan. Presidentin viesti tuomareille oli, että nämä eivät ole kuluttaja-asiamiehiä. Pietilän kirja keskittyy SYP:n toimintaan, Koiviston teot ovat vain pieni osa kirjaa. Selvää on, että Pietilän mukaan Koivisto ylitti toimivaltuutensa: hän puuttui riippumattoman oikeuslaitoksen toimintaan.
Kun Orasen romaanin kertoja lääkkeiden samentamina öinä pohtii lukemaansa, vanhan miehen kriisi paisuu eksistentiaaliseksi:
En enää kuule metsän puhetta, se on mykistynyt, edes sillä ei ole enää minulle mitään sanottavaa. Olen elänyt turhan elämän, tehnyt tekoni väärin, vaikka en tiedä mitä se on se väärin (–).
Olisi mukava lukea romaani 90-luvun pankkikriisin ytimestä. Sellaista ei taida koskaan tulla. Pankkiväki ei osaa kirjoittaa, kirjailijat eivät tunne asiaa. Oranen on Manussa näkökulmansa vanki: hän tulee kuvanneeksi vain masennuksen. Jos lukijalla ei etukäteen ole käsitystä noiden vuosien tapahtumista, ei ymmärrys Manua lukemalla syvene. Ei se liene tarkoituskaan.
Manun kertoja selviää omasta pankkikriisistään lääkehoidolla. Elämä jatkuu. Koivisto kiertelee kotinurkkia Tähtelässä ja Katajanokalla, ajelee ratikalla ympäri Helsinkiä. Ohimennen Oranen palauttaa päähenkilönsä lamavuosiin. Nyt kertojalle on kriisin syy kirkastunut: kyse oli pankinjohtajien vallanhimosta ja typeryydestä.
Nuo lienevät erilaisten johtajien ikiaikaisia ominaisuuksia, ja juuri niitä poliittisen järjestelmän on määrä neutraloida. Teema ei Manussa johda pidemmälle: vanha mies kietoutuu omaan, raamatulliseen totuuteensa. Oranen antaa Koiviston käydä läpi vaikeudet Kalevi Sorsan ja Paavo Väyrysen kanssa, kerrata suurvaltajohtajien tapaamisia – ja tietysti tämä jatkaa halkojen parissa. Sitten kaikki haipuu pois. Muisti on tyhjennetty. Jäljellä on nykyhetki.
Westendin kannessa jopa nostokurjet näyttävät kevyiltä. Niitä kannattelevatkin saippuakuplat. Kansi on Maria Ahosen suunnittelema ja vihjaa sekä nykyiseen kuplapuheeseen että siihen 1980-luvun suureen kuplaan jota kulutusjuhlaksi kutsuttiin. Se oli aikaa, jolloin Suvi Vaarlan romaanin kertoja, Elina, eli onnellisen lapsuutensa ja joka nyt on hänen muistoissaan muuttunut peräti vieraaksi.
Outouden tunnetta lisää se, että olen itse muuttunut niin paljon, että minun on vaikea tunnistaa muistojani itselleni kuuluviksi. Elimme hyvin toisenlaisessa Suomessa. Se oli edistysuskon, keskiluokkaistumisen ja kiihtyvän kulutuskulttuurin maailma (–).
Elinan lapsuus päättyy siihen aikaan, kun Koivisto konklaavinsa koolle kutsui. Isä sortui pankkikriisiin. Vaarla lomittaa aikatasoja: on elämä ennen tragediaa ja elämä tragedian jälkeen. Kerrontaa sävyttää nostalgia. Elina on ehtinyt aikuisuuteen ja muistelee mennyttä; sikäli ote on vähän sama kuin Orasen Manussa.
Ennen kaikki oli toisin? Ehkä ajan riento tosiaan on käynyt niin rajuksi, että sukupolvi toisensa jälkeen huomaa vieraantuneensa omista muistoistaan. Westendissä jopa Berliinin muurin murtuminen tuntuu hiukan uhkaavalta. Siihen optimismi huipentuu, ja silti se pikemminkin päättää jotakin kuin avaa uutta.
Elinan isä on rakennusyrittäjä. 80-luvulla hän menestyy, 90-luvulla tuhoutuu. Westend, tuo rikkaiden suosima merenranta Espoossa, on pakko jättää, ja vaikka rikkaat meillä on aina keskuudessamme, tässä romaanissa Westend on kuplan synonyymi.
Ei kaupunginosa tosin isoa roolia saa. Romaanissa kyse on yhden tai kahden perheen elämästä sekä lapsuudesta, jonka kuvaus onkin Westendin parasta antia. Tietysti kyse on myös selviytymisestä ja aikuisen muistoista:
Joskus, kun palaan mielessäni niihin vuosiin, en suinkaan mieti vanhempiani tai naapureitamme tai sitä mitä myöhemmin tapahtui, vaan televisio-ohjelmia. Ajattelen Miami Vicea ja Muppet Show’ta. (–) Madonnan ja Dire Straitsin ja Pet Shop Boysien musiikkivideoita ja MTV:n omia mainoksia (–). Ajattelen, että loppujen lopuksi minut kasvatti televisio.
Televisio kasvattajana jää maininnalle; isän lämmin läsnäolo sen sijaan tulee kuvatuksi taitavasti. Jännite syntyy, kun vuosikymmen vaihtuu ja ne jotka äsken olivat rohkeita yrittäjiä, ovat nyt surkimuksia, jotka kaatuivat suuruudenhulluuteensa. Isäkin sulkeutuu. Oikeudenkäynti pankkia vastaan ei menesty. Konklaaviin Vaarla ei tässä yhteydessä viittaa: Westend keskittyy onnelliseen lapsuuteen sekä yhden lapsen hätään, kun puitteet hajoavat, ja niihin se olisi voinut keskittyä tiukemminkin.
Sydämeni hakkasi kun ulosottomies kurkisti huoneeseeni.
