Pönttöuunissa paukkuu. Muiden halkojen joukkoon päätynyt kuusipuu kipinöi ja räiskähtelee, mutta luovuttaa kuitenkin lopulta lämpönsä uunin kylkeen. Tammikuisena päivänä pakkasmittari näyttää yli kolmenkymmenen asteen lukemia. Vedän jalkaani toisetkin villasukat ja käperryn nojatuolin syliin. Tänään paras paikka löytyy uunin vierestä.
Hörppään kuumaa inkivääriteetä ja poimin pinosta kaikkein ohuimman kirjan. Sen kansipaperin selkämys on vuosikymmenten kuluttama, hieman reunastaan revennyt. Antikvariaatista löytämäni kirjasen ensimmäiselle sivulle on kirjoitettu mustekynällä salaperäinen merkintä ”Kiitos kaikesta! 29. Febr. 56.”
Paukkuikohan helmikuussa kuusikymmentä vuotta sitten pakkanen? Kuka lahjoitti kirjan, ja mistä hän halusi kiittää? Millä perusteella lahja valikoitui, oliko sen antaja tai saaja tekemisissä kasvien kanssa?
Heiteres Herbarium, hilpeä herbaario, sisältää kukkaisvärssyjä. Lyhyehköistä saksalaisista runoista tunnistan vain sanan sieltä, lauseen täältä. Kauniisti piirretyt värikuvat ymmärrän sen sijaan kokonaan. Myös kuvien alle painetut tieteelliset nimet ovat kasvi-ihmisille tuttua universaalia kieltä.
Runojen laatimisen lisäksi kirjan tekijä on hallinnut piirtämisen ja on selvästi ollut kasvien tuttu. Hän tuntuu heti sielunveljeltä. Hänkin on polvistunut katsomaan kukkia, sivelemään varsia ja haistelemaan lehtiä.
Paksulle paperille painetut kasvikuvat elävät, tuoksuvat ja tuntuvat. Tulikukka sirottelee pikkurillin kynnen mittaiset terälehtensä yltympäriinsä, krookus raottaa sinipunervaa nuppuaan. Neidonkielen kankeat karvat tarttuvat sormiin. Sivujen välistä häilähtävä voimakas näsiän kukkien tuoksu peittää alleen inkiväärin hiipuvan aromin.
Tee on päässyt jäähtymään. Kaadan toisen mukillisen ja lisään puita uuniin.
Tosissaan lajeja tunnistavalle ja luokittelevalle tarhurille on tarjolla opus jos toinenkin. Heimot ja suvut seuraavat vakiintuneessa järjestyksessä toisiaan, lajit löytyvät sisällysluettelosta aakkosjärjestyksessä. Tämän teoksen järjestys on ihan muuta. Jouluruusua seuraa voikukka, hevoskastanja on vain parin sivunkäännön päässä ritarinkannuksesta. Miten virkistävää! Miten omaperäistä! Aivan kuin oikeassa puutarhassa!
Kääntelen yhä hitaammin jo hieman kellastuneita sivuja ja sivelen raukeasti sen kuvia. Lämpö leviää sormenpäihin ja ajatukset leijailevat puutarhaan. Entä jos siirtäisin keväällä osan ritarinkannuksista muuripuutarhaan? Neidonkieltä voisi kylvää. Ja ottaa pistokkaita sulkaneilikasta…
TUOVI MUTANEN
