Entinen elämäni muuttui äkkirysäyksellä kuudenkymmenen iässä. Yli kolmekymmentä vuotta kestänyt avioliitto ja tiivis kumppanuus päättyivät yllättäen avioeroon.
Kaikki neljä lastani olivat aloittamassa omaa aikuiselämäänsä. Samoihin aikoihin jäin eläkkeelle opettajantyöstäni. Perheemme asui maalla isossa talossa entisessä koulurakennuksessa. Meillä oli hevosia, koiria ja kissoja. Mieheni ja minun yhteinen harrastus ja intohimo oli luonnossa retkeily ja valokuvaaminen.
Nyt tuttu elämäntapa, loppuelämän suunnitelmat ja tukiverkot sortuivat. Suurperheen äidistä oli tuli autoton sinkku, jolla oli huolehdittavanaan vain omat koirat.
Muutin asumaan pienkerrostaloon. Asunnon ikkunoista saatoin ihailla Höytiäisen auringonlaskuja ja kuljeskella koirien kanssa kauniissa rantamaisemissa. Silti olin levoton ja haaveilin elämästä jossain luonnon keskellä omassa rauhassa.
Hain lohtua eron jälkeiseen tyhjiöön retkeilemällä Kolilla, jonne pääsin kätevästi kimppataksilla ja pystyin ottamaan koiratkin mukaan. Kansallispuiston selkeästi merkityillä reiteillä oli turvallista vaeltaa. Opin kulkemaan eksymättä ja nauttimaan yksin vaeltamisesta.
Valokuvauksesta tuli aina vain tärkeämpi osa elämääni. Kamerasta oli tullut minulle kumppani, jonka avulla peilasin itseäni ja selkeytin tunteitani.
Minua harmitti, etten päässyt koskaan Kolin vaaroille varhain aamuisin auringonnousun aikaan, jolloin oli valokuvauksen kannalta parhaat valot. Aloin suunnitella vakituisen majapaikan, vaikka kakkosasunnon hankkimista Kolilta. Taksikuskilta sain vinkin Loma-Kolilla sijaitsevasta Kortelahden pientilasta, josta asukkaat olivat juuri lähtemässä.
Muutin Kortelahteen huhtikuun 2009 alussa. Viherpeipot kylpivät pihan sulalammikoissa ja mustarastaat aloittelivat kevätkonserttiaan. Aurinko pakotti heräämään aina vain aikaisemmin. Se nousi Pielisen suunnalta värjäten Käränkän rinteen kultaiseen loistoon.
Kuljin kamerani kanssa hullaantuneena kuin rakastunut. Luonto oli siinä ympärilläni, pihapiirissä, lammen rannassa, pienillä rantasoilla, Käränkän ja Rintasen vaaroilla ja kotimetsässä. Kohtasin metsäjäniksiä, oravia, ukkometson, kurkia ja joutsenia.
Seurasin jäiden hiipumista, kunnes koitti päivä, että sain veneen vesille. Opettelin tunnistamaan lammelle saapuvia vesilintuja. Pääsin kuokkavieraaksi telkkien ja kuikkien keväthäihin. Ymmärsin, että olin saapunut valokuvaajan paratiisiin. Kohta elän kymmenettä kevättäni täällä, edelleen yhtä lumottuna.
Olin aikaisemmin kirjoittanut yhden kirjan maatiaiskotieläimistä. Kolilla syntyi ajatus tehdä kirja maatiaiskanoista. Hankin horniolaisia maatiaiskanoja ja kunnostin pienkanalan. Kanoista tuli kirjani valokuvamalleja.
Samalla metodilla syntyi myöhemmin kirja lampaista. Vuokrasin pellot maisemanhoitoyrittäjälle, joka huolehtii minulle joka kesäksi pienen lammaskatraan. Hän saa maisemanhoitotuet, minä villaiset kesätyöläiset, jotka pitävät Kortelahden rehevän pihapiirin ja laitumet avoimina.
Nyt Kortelahdessa asustaa kanssani kolme kissaa, kaksi koiraa, maatiaiskanat ja kesälampaat. Kaikki ovat kavereita keskenään. Täällä viihtyvät myös lapseni ja lastenlapseni sekä ystäväni. Luonto ja maatiaiskotieläimet johdattivat minut uuteen, mielenkiintoiseen elämänvaiheeseen.
Tämä talvi Kolilla on ollut säiden suhteen erikoinen. Tammikuussa satoi paljon, enimmäkseen lunta. Lämpötilat ovat vaihdelleet pakkasista nuoskakeleihin. Olen retkeillyt kansallispuistossa lumikengillä etsien tuttuja polkuja Akalle, Pahalle ja Ukolle. Tykkylumen painosta sortuneet puut ovat usein tukkineet reitin.
Luonnon muovaama maisemat ovat majesteettisia valkoisessa hiljaisuudessaan, mutta samalla vähän pelottavia. Onko epätavalliset ilmastonmuutokset panneet jo luonnonkin liian koville? Pitkällä aikavälillä luonto on aina selvinnyt. Mutta mikä on ihmisen osa?
—
Maatiaismuori Kirsti Hassinen asuu Kolilla Kortelahden pientilalla porokoirat, maatiaiskissat ja -kanat kavereinaan. Maatiaiskotieläimet ja luonto innoittavat häntä kirjoittajana ja valokuvaajana.
