Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala 2017.
Elina Sana: Isän sota. Siltala 2017.
Antti Malinen ja Tuomo Tamminen: Jälleenrakentajien lapset. Sotien jälkeinen Suomi lapsen silmin. Gaudeamus 2017.

 

Kun Pentti Linkola kesällä 1948 löysi Vanajanselän perämetsiltä kalasääsken (-sääksen) pesän, ratkesi elämänsuunta. Pentistä tulisi petolintujen tutkija. K. E. Kivirikon Suomen linnut -kirja oli kertonut yhdestä Suomessa tavatusta sääksiparista, mutta kolmetoistavuotias Linkola oli nyt löytänyt toisen, ja kohta hän jo keräsi Hämeen isäntien tiedot linnuista.

Jälleenrakentajat keskittyivät rikastumiseen, Linkola raivasi omalla luokkaretkellään määrätietoisesti uraa huipulta kohti köyhyysrajaa. Näin Riitta Kylänpään kirjoittamaa elämäkertaa tulee lukeneeksi. Vanha viiteryhmä, sivistyneistö, täydentyi rahvaalla, ja lopulta kulttuurisukujen kasvatti päätyi myymään kalaa Valkeakosken torille. Kylänpään mukaan hän oli synnynnäinen torikauppias.

Kymmenen ensimmäistä vuotta oli mennyt kuin saaressa. Isä, Kaarlo Linkola, oli yliopiston rehtori, äidinisä Hugo Suolahti yliopiston kansleri, joten kyse 30-luvulla oli sosiaalisestakin saaresta. Myös koti oli saari, Helsingin ytimessä ja silti irrallaan. Kasvitieteellisen puutarhan päärakennus on komea linna, ja Linkolat asuttivat sen päädyssä 200 neliötä. Puutarha oli kotipiiriä, ja siellä kasvoi kaikkea banaanipuista pippuripensaisiin. Ei ihme, että Linkola teki tutkimusretkiä Pitkänsillan yli Sörnäisiin.

Kylänpää ei valaise noiden kiellettyjen retkien antia eikä selväksi tule sekään, mitä koulua Linkola kävi ennen Suomalaista yhteiskoulua. Pari vuotta vanhempi sisko oli oppinut ”köyhän hajun” kansakoulussa. Pentti oppi läksyt siskon tahtiin. Koulussa ylivilkas poika keskittyi tappeluihin. ”Sellaiselle käytökselle taitaa olla joku nimikin”, Linkola kirjassa arvelee.

 

Kannessa on vanha mies, jolla on valppaat silmät. Silmiin on valokuvaaja Ari Heinonenkin tarkentanut. Kylänpää kertoo ensitapaamisesta kesällä 2015. Linkola, tuolloin 82, oli soutanut 300 kilometriä, kirjannut kaikki näkemänsä linnut, tuntenut kunnon hiipuvan. Teltta oli unohtunut, ja Linkola oli nukkunut tyhjien mökkien terasseilla. Hän päätteli tekevänsä viimeistä lintulaskentaansa Vanajavedellä.

Elämäkertojen ongelma on, että lukija etsii kuviota, selitystä. Välttämättä sitä ei ole, mutta jo Kylänpää lienee valikoinut aineistoa näin ja Linkola kertonut samassa hengessä. Sattumaa siis ei ole, että kertomus alkaa raamatullisesti karkotuksella paratiisista.

1941 kuoli velipuoli Anssi rintamalla. Isä kuoli leikkaukseen 1942. Syyksi epäiltiin huonoa kuntoa; rehtorin moraali ei ollut sallinut ruuan ostoa tiskin alta. Niin meni puutarhakoti. Hilkka Linkola muutti lasten kanssa Ullanlinnaan, samaan taloyhtiöön vanhempiensa kanssa. Pentistä neljän huoneen asunto oli slummia. 34-vuotias leski meni palkkatyöhön, A. I. Virtasen assistentiksi, ja kuuli siellä ensi kerran elämässään aikuisten riitelevän.

On tyylikysymyskin, miten yksityisasioista kertoo. Mielenterveysongelmista Linkola on puhunut avoimesti; metsätuhot eivät aiheuta vain pessimismiä vaan masennuksen. Naissuhteita kuvatessaan Kylänpää tasapainoilee. Lapset, vaimot ja ystävät on haastateltu, Linkolan ristiriitaisuus käynyt selväksi. Pikkuveljen purkaus hiukan hätkähdyttää: Pentti itsekeskeisyydessään turmeli koko hänen elämänsä. Tämän arvion yhteisestä lapsuudesta Martti Linkola, museoviraston intendentti, esitti vanhana ja katkeroituneena.

 

Kirja on tehty huolellisesti. Paperi on painavaa, kuvankäyttö linjakasta. Aikakausi välähtää yksityiskohdissa: toisella kymmenellä oleva Risto Pelkonen, tuleva arkkiatri, kulkee linturetkillä tennareissa ja risaisissa sukissa. Äidillä, sotaleskellä, ei ole rahaa kumisaappaisiin.

Lapsena Linkola piirsi ja listasi autoja ja kirjoitti sotaisia seikkailuja. Sitten hän tajusi, että lintujen laulu oli kauneinta, mitä hän oli kuullut. Lintuja oli riittänyt kakkosparatiisissa, Kariniemen tilalla, jonka äidinisä oli Vanajan rannalta hankkinut. Sieltä tuli karkotus, kun Suolahti 1944 kuoli.

Myöhemmin Linkola päätyi samoille vesille kalastajaksi. Elämänmuoto rakoili, kun vaimo ja lapset lähtivät, kun kalan hinta laski, rahat vähenivät ja verkkojen soutaminen vei voimat. Linkola tekee liki yötä päivää töitä. Sitä vaatii talous, ehkä luonnekin. Aina hänellä on ollut kiire. Jopa saunominen tuntuu ajan tuhlaamiselta.

Pentin isää sanottiin ulkoilmabiologiksi, ja poika kaihtaa sisätiloja niin, että nukkuu parhaiten linturetkillä, paljaalla maalla. Heinälatokin käy. Nuorena Linkola oli pasifisti mutta meni armeijaan, koska pelkäsi siviilipalveluksessa joutuvansa sisätöihin.

Elämänsä mittaan Linkola on rengastanut 70 000 lintua. Miksi hänestä siis ei tullut akateemista ornitologia jonka leipä olisi turvattu? Siksikö, että olo yliopiston luennoilla, sisätiloissa, ahdisti? Ainakin hän mieluummin lähti viikoiksi yksin ulkosaaristoon, lintuja laskemaan. Maanviljely olisi ollut ratkaisu, mutta rahaa tilan ostoon ei ollut. Linkolalta taas ei kannata ostaa käytettyä hevosta. Taistelu toivottomien vetojuhtien kanssa on kirjan hilpeämpää osaa. Epäkäytännöllinen ohjastaja raivostuu yhtä helposti kuin purskahtaa itkuun.

 

Loppu on historiaa. Kylänpää kirjaa poliittisen vaikuttajan uran tunnollisesti. Lukiessa tuntuu kuin maan sivistyneistö olisi tauotta rampannut Sääksmäellä sanaa kuulemassa. Linkola on seurallinen, ja valtaosa vieraista on ollut ystäviä. Joidenkin nuorempien palvontamenot vähän säälittävät.

Jo koulupoikana Linkolalla oli taipumusta päätyä marginaaliin. Ryhmäpaine ei tehonnut eikä hän lapsenakaan näytä pelänneen ketään. Yksin hän yhä kokee olevansa julistaessaan, että ihminen on vain eläinlaji ja että ihmisiä on liikaa. Näkemyksissä on siteeksi totta, mutta ei Linkolan biologia taida auttaa häntä ymmärtämään, miksi ihmiskuntaa ei luvanvaraisesti voi harventaa niin kuin hirvikantaa. Poliittisesti hän on maalannut itsensä nurkkaan. Vihreätkin venyttävät hajurakoa.

Linkolan ylistyksiä sodan tuhoille on luettu arvovaltalehdistä, automainosten lomasta. Kai ne ovat julkisuuden peliä. Linkola itse ei pelaa, mutta voi olla, että hänen puheensa vahvistavat umpikujia. Voi olla, että hän tekee vaikeammaksi puhua väestönkasvusta. Vastustajat puhuvatkin mieluummin ihmisoikeuksista.

Ainut harkittu yritys hillitä lisääntymistä on ollut Kiinan yhdenlapsen politiikka. Sitä arvioidaan enää ihmisoikeuskysymyksenä, ei väestöpolitiikkana. Samat arvioijat sanovat, että syntyvyys Afrikassa laskee, kun väki nousee keskiluokkaan.

Väki vähenee mutta kuluttaa enemmän? Linkolan umpikujaa vastassa on toinen umpikuja. Keskiluokkaistumisen siunauksista saadaan lisätietoa, kunhan oman auton on ehtinyt hankkia miljardi kiinalaista.

 

Kun Elina Sanan isä kuoli, tytär paneutui jälkeenjääneisiin papereihin ja tajusi, että ei ollut tiennyt isän elämästä mitään. Äitinsä puheista hän oli tajunnut vain, että isä oli muuttunut, hermostunut sodassa, kuten sanottiin. Tässä saattaa olla jotakin yleistä: sota-aika katkaisi sukupolvelta toiselle yltävän muistin. Antti Malisen ja Tuomo Tammisen kirjassa käytetään termiä muistiyhteisö. Sukukokouskin on sellainen.

Sanan kirjassa isän päiväkirjat saksalaisten tulkkina lomittuvat tyttären eloisiin lapsuusmuistoihin. Malinen ja Tamminen lomittavat sodan jälkeisen lapsuuden kartoitukseen haastatteluaineistoja. Kartoitus kattaa kaiken työstä ja leikeistä lastentauteihin ja kouluun.

Muistelijat eivät ole painotettu otos suurista ikäluokista. Ne muistavat, jotka vielä ovat hengissä, ja ne kertovat, jotka osaavat kertoa ja ovat jääneet historioitsijoiden haaviin. Kaikki ovat jo eläkeiässä ja kaiketi muistavat toisin kuin muistivat 70-luvulla. Miksi sodan traumoista ei enemmän puhuttu silloin? Ehkä siksikään, että kansalaissodan pesänselvitys oli vielä kesken.

On helppo huomata, että Malinen ja Tamminen olivat lapsia 80-luvulla. He korostavat yksilöitä ja kommunikaatiota, pelkäävät yleistyksiä. Sen silti sodan jälkeisistä lapsista voi yleistää, että nämä sisäistivät liki uskonnollisen suhteen työhön. Sukupolvi saattoi muutoin olla heterogeenisempi kuin on Malisen ja Tammisen polvi.

 

Sodasta on hankala puhua, kun ei ole itse ollut. Kerrotusta voi aavistaa, että peruskokemus ei ole kommunikoitavissa. Sanan isä ei päiväkirjoissaan näytä kyenneen kertomaan sodasta edes itselleen.

Lukukokemuksena molemmat kirjat tulevat korostaneeksi ajan rientoa. Sanat lapsuus ja perhe ilmiselvästi merkitsivät 40-luvulla muuta kuin nyt. Niin merkitsi myös työ, ja koska perhe usein oli työyksikkö, oli myös kommunikointi omanlajistaan. Nopeasti kaikki muuttui. Jos nuoruus sattui painottumaan 60-luvun lopulle, eli jo uudenlaisessa maailmassa.

Malinen teki väitöskirjansa Helsingin asuntopulasta sodan jälkeen. Tamminen on tiedetoimittaja. Aiheen lisäksi kiinnostavaa on nuorehkojen historioitsijoiden tapa välittää sodan jälkeisiä kokemuksia eteenpäin. He kirjoittavat nykyhetkessä kuten muistelijatkin. On siis helppo ymmärtää, mitä tarkoittaa ilmaus naisen itsemääräämisoikeus omaan ruumiiseensa. 1940-luvulla laittomien aborttien määrä oli hillitön. Sota-aikaan siirrettynä nykypuheesta tulee tahattoman hirtehistä.

Elina Sanan isällä oli yksi tähtihetki, missä hän osoitti rohkeutensa. Yksi tähtihetki oli tyttärelläkin. Hän lopulta nousi hurjistuneena uhmaamaan isää, joka oli pilannut Elinan ja tämän veljen lapsuuden. Isän ja tyttären tekstien vuorottelu toimii mukavasti, vaikka molemmissa olisi ollut tiivistämistä. Niin olisi ollut Malisen ja Tammisen kirjassakin.

Kumman vähän suurten ikäluokkien lapsuudesta on kaunokirjallisuutta. Sosiologit ja nyttemmin historioitsijat ovat selvitelleet tätä ihmeellistä joukkoa sekä sodan traumoja. Pirullista on, että enää kukaan ei voi enää muistaa niin kuin muisti 60–70-luvuilla. Nyt 50-luku muistissa kultautuu, ja muistamisen tarve yltyy. Tähän tarpeeseen Sanan sekä Malisen ja Tammisen kirjat tulevat. Nuoremmille niistä avautuu ihmeellinen, virikkeetön aika, jolloin lapsen piti tehdä lelutkin itse.

JARMO UUSI-RINTAKOSKI