Suomi oli vuonna 1917 itsenäisyyteen valmiimpi kuin yksikään 1950–1960-luvulla itsenäistynyt siirtomaa. Yhteiskunnassa oli yhtä ja toista mätää mutta myös paljon hedelmällistä. Oli päteviä virkamiehiä, järkiperäinen laki ja kotimaisten voimien pyörittämä talous. Oli koulutusta, kansansivistystä, tiedettä ja korkeakulttuuria.

Hyvin harva suomalainen ennusti kevään 1917 poliittista auringonpaistetta etukäteen. Romanov-sukuisia tsaareja oli ollut 300 vuotta. Ruotsin kuninkaat olivat verottaneet suomalaisia jo aikojen aamuhämärissä.

Rajat siirtyivät, raha-asiat ja rahvaan tavat muuttuivat, mutta valtaistuin oli ja pysyi. Oliko sen kaatuminen ylipäätään mahdollista? Historiallisesti katsottuna ei, käytännössä kyllä.

Länsi- ja itärintamilta ei kuulunut kovin mielenkiintoisia uutisia. Sitä vastoin Pietarissa tapahtumat tihenivät kevättalvella 1917. Tiedot nälkämellakoista ja sotaväen kapinoinnista singahtivat Suomeen melkein reaaliajassa sähkeinä ja sanomalehtien ylimääräisinä numeroina.

Mitä kohuotsikoita kannatti uskoa? Vetelikö tsaarinvalta oikeasti viimeisiään? Myös Suomen venäläisvaruskunnissa säpinä viittasi siihen, että jotain ennenkuulumatonta oli tekeillä.

Jähmettyneeseen maailmansotaan verrattuna kaikki kävi Pietarissa ihmeen nopeasti maaliskuussa 1917. Muutama vuorokausi katuhulinoita riitti keikaukseen, joka pitkän aikavälin vaikutuksiltaan oli samaa luokkaa kuin oli ollut Ranskan suuri vallankumous 1789.

 

TEEMU KESKISARJA, teksti
HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO / Ivan Timiriasew ja Raoul Sjöblom, kuvat

Lue koko juttu painetusta toukokuun 2017 Kodin Pellervosta. Tilaajana löydä koko lehden myös e-arkistosta osoitteesta www.pellervo-e-lehdet.fi.