Omien vanhempien ikääntyminen havahduttaa miettimään omaa vanhenemista. Mikä antaa iloa ja elämänvoimaa sitten, kun tulee vaivoja ja sairauksia? Onko vanhuus pelkkää luopumista, vai voinko vielä tehdä jotakin itselle tärkeää ja olla juuri sellainen kuin haluan?

Samojen kysymysten äärelle pysähtyi tamperelainen kirjailija Kaija Maria Junkkari, 67. Elämään oli tullut muitakin käännekohtia, jotka johdattivat pohtimaan elettyjä vuosia ja tulevaisuuden suuntaa.

”Läheinen ystäväni sairastui vakavasti ja kuoli vain joitakin kuukausia sairauden toteamisen jälkeen. Jäljelle jäi syvä ikävä ja tyhjyyden tunne. Emme ehtineetkään toteuttaa lukuisia suunnitelmiamme yhteisistä kulttuuririennoista. Elämä on suora lähetys, joka voi päättyä milloin tahansa.”

Tapahtui myös onnellisia asioita. Kaija Mariasta tuli mummi samana päivänä, kun hän täytti 65 vuotta. Seuraavana vuonna lapsen perheeseen saapui toinen pieni poika.

”Isoäitinä huomaan tarkastelevani tulevaisuutta ja siihen liittyviä uhkakuvia pienten lasten näkökulmasta. Millaiseksi heidän elämänsä mahtaa muodostua? Ystävän poismeno vei puolestaan ajatukset elämän rajallisuuteen ja kuoleman mysteeriin. Kaikki tämä pohdiskelu liittyy ikääntymiseen.”

Pari vuotta sitten hän jäi eläkkeelle perheneuvojan työstä kolmenkymmenen vuoden rupeaman jälkeen. Kirjoittajana ja luennoitsijana hän tosin jatkaa edelleen.

”Kuusikymppisyys on merkinnyt jonkinlaista kotiinpaluuta. Tunnen huojennusta, ettei tarvitse olla yhtään nuorempi. Sitä ei kyllä jaksaisi.”

 

Mihin olen vielä valmis?

Kaija Maria Junkkari ryhtyi kirjaamaan ylös vanhenemiseen liittyviä kokemuksiaan. Hän keskusteli tapaamiensa 60–80-vuotiaiden ihmisten kanssa, millaisia mielikuvia ja tuntemuksia ikääntyminen heissä herättää.

Syntyi kirja Muutakin kuin numeroita (Kirjapaja 2017), jonka toisena tekijänä on hänen puolisonsa Lari Junkkari, luennoitsija ja tietokirjailija hänkin.

Junkkarien mielestä on tärkeää kysyä, mikä minua kannattelee ja mihin kaikkeen olen vielä valmis: ”Elämänkokemus on myös uhmaa. Se lisää uskoa ja luottamusta siihen, että omilla valinnoilla voi vaikuttaa. On ravisteltava vanhuuteen liittyviä ennakkokäsityksiä!”

Moni haastateltavista toivoi voivansa lisätä hyvyyttä maailmaan. Elämästä tulee syvemmin tyydyttävää, kun tekee jotakin myös muiden puolesta.

”Mitä enemmän voi elää sellaista elämää kuin hyväksi kokee, sitä luonnollisemmalta ja hyväksyttävämmältä tuntuu kuolemankin tulo. Tosin en vanno, etteikö tieto kuolemasta voisi myös pelottaa”, 68-vuotias nainen kertoi kirjassa.

Kaija Maria uskoo, että vanhuuteen liittyy monia siirtymävaiheita, joita ei pysty ennakoimaan. Eikä tarvitsekaan.

”Yleensä elämä on mennyt niin, että jossain kohtaa eteen on avautunut mielenkiintoinen polku, jota olen lähtenyt seuraamaan. Joskus sen löytäminen on kestänyt pitkään ja koetellut kärsivällisyyttä, toisinaan taas jotain uutta on ilmaantunut yllättäen. Monia vääriä valintojakin on tullut tehtyä.”

Ymmärrys elämän rajallisuudesta kutsuu tarkastelemaan omaa ja koko yhteisön menneisyyttä. Kuka minä olen nyt, keiden kanssa kuulun yhteen, mitä odotan elämältä ja mitä elämä odottaa minulta? Miten voin korjata menneisyydessä tapahtunutta?

Vanhuspsykiatrian erikoislääkäri Pirjo Juhelan mukaan kyse on siihenastisen elämän yhteenvedosta, tarpeesta saada omasta elämästä joltisenkin rehellinen näkemys.

 

Vuosirenkaita etsimässä

Vanhenemisen vuosirenkaat alkavat sekoittua uudella tavalla. Muutoskohdat, kuten eläkkeelle jääminen aktivoivat muistoja, joita halutaan arvioida ja ymmärtää.

Eräs mies kuvaili omaa vuosirengasvaellustaan näin: ”Mietin, millä tavalla saan valmiiksi elämäni taulun ja sen monella tavalla eriaikaisesti liikkuvat osaset. Miten voisin jossain vaiheessa sanoa: kuolin elämästäni kyllin saaneena?”

”Eletty ei koskaan poistu. Sen uudelleenarviointi on jokapäiväistä ja aina löytyy jotain koskettavaa ja liikuttavaa”, totesi 65-vuotias mies.

Kun Junkkarit olivat kuusissakymmenissä, he päättivät tehdä vuosirengasmatkan entisille asuinsijoilleen. Matka ulottui opiskelukaupungista Helsingistä Tukholman kautta Sudburyn kaivoskaupunkiin Kanadan Ontarioon, jossa he olivat asuneet viisi vuotta 1980-luvulla. ”Lari toimi pappina suomalaisessa seurakunnassa ja minä olin kotiäiti.”

Vuodet sisälsivät toisen lapsen syntymän, töitä, opintoja ja uusia ystäviä. Kanadan monikulttuurisuus ja avoin ilmapiiri tekivät vaikutuksen. Kaija Maria sanoo jäsentävänsä elämänsä ajaksi ennen Kanadaa ja sen jälkeen.

”Aloitin Kanadassa terapiakoulutuksen, joka auttoi saamaan yhteyden tukahdutettuihin tunteisiini. Se avasi rajusti itsetuntemustani ja oman käyttäytymiseni motiiveja ja seurauksia.”

Matkan aikana Junkkarit miettivät myös kanadansuomalaisten historiaa: miten raskaita traumoja siirtolaiset kantoivat mukanaan.

”Valtameren taakse lähdettiin sekä leivän perässä että poliittisista syistä. Suomen kansalaissota johti sekä valkoisten että punaisten terroriin. Vuonna 1918 Kanada otti vastaan suomalaisia pakolaisia, joita uhkasi vankeus tai hengenmeno. Seuraava muuttoaalto oli 1940–1950-lukujen vaihteessa.”

 

Muistot vaativat huomiota

Sodat jättivät jäljen moniin sukupolviin. Marja Saarenheimo toteaa väitöskirjassaan Jos etsit kadonnutta aikaa, että ikääntyessä aika ei kultaa muistoja, vaan juuri ikävät asiat, menetykset ja hylkäämisen kokemukset ovat usein muistoissa päällimmäisenä.

”Muistot vaativat tulla kuulluiksi. Ne kutsuvat selvittämään itsessämme sitä, mikä ei suostu menemään pois.”

Vanheneminen ei ole läheskään aina auvoista eheytymistä. ”On myös katkeruutta, kalvavaa syyllisyyttä, huijatuksi tulemisen tunnetta ja epäilyä omista mahdollisuuksista. Ne ovat tuskallisia, mutta tärkeitä kysymyksiä, joiden ääressä ei pidä lamaantua”, Kaija Maria Junkkari painottaa.

Jos vanhana masentuu, se ei välttämättä johdu raskaista muistoista vaan siitä, ettei muistele. Mielen kätköön on jäänyt paljon käsittelemättömiä asioita. Siksi muun muassa sotaorvot ja sotalapset ovat eläkeiässä perustaneet vertaistukiryhmiä. On myös tehty tutkimuksia rintamalla murtuneista sotilaista, saksalaisten sotilaiden lapsista ja evakkojen tunnemuistoista.

Kirjailija Eeva Kilpi kertoo, kuinka vanhuuden myötä hänessä oleva pikku tyttö tulee yhä voimakkaammin esiin. ”Minä kunnioitan sitä lasta, joka kesti sodat ja kodin menetykset. Vanhana tulee lähtökohtaansa vastaan, muistaa lapsuuden paremmin kuin keski-iässä”, kirjailija toteaa.

Kaija Maria sanoo yllättyneensä siitä, millä voimalla vanhat asiat ovat alkaneet pulpahdella pintaan. ”Tulee muisteltua vaikkapa 1950-luvun kouluruokaa tai sitä, kuinka me lapset pärjäsimme keskenämme kotona Lieksassa, kun isän ja äidin oli tehtävä paljon töitä.”

Aika tuo perspektiiviä myös suhtautumisessa omiin vanhempiin. Muistot saavat uusia sävyjä, ja ymmärrys saattaa lisääntyä suurestikin. Joskus taas välit vanhempiin ovat olleet niin vaikeat, ettei heille voi antaa minkäänlaista tunnustusta.

Kaija Maria kertoo tuntevansa nyt suorastaan tuskaista myötätuntoa 90-vuotiaana kuollutta äitiään kohtaan.

”Toivon, että hänen elämänsä olisi ollut helpompaa ja hauskempaa. Emme olleet emotionaalisesti läheisiä, mutta ajattelen, että äiti rakasti minua niillä edellytyksillä, jotka hänellä oli. Ei sanoilla, vaan teoilla.”

Mieleen saattaa hiipiä ajatus, olisiko voinut tehdä jotain toisin. ”Itse olisin tarvinnut enemmän pitkämielisyyttä silloin, kun molemmat vanhemmat sairastivat dementiaa. Raskaiden vuosien aikana ehdin tuskailla moneen kertaan, koska tämä oikein loppuu ja pääsen takaisin omaan elämääni.”

ULLA SAIKKONEN, teksti
JYRKI LUUKKONEN, kuvat

Lue koko juttu painetusta lokakuun 2017 Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät lehden kokonaisuudessaan myös e-arkistosta www.pellervo-e-lehdet.fi.