Asko Sahlberg: Haudallasi, Adriana. Like 2019.
Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava 2019.
Asko Sahlbergin romaanissa on paljon lintuja. On mustien lintujen talvi, ja se tuntuu ansaitulta, kertoja ajattelee. Lintuihin siis liittyy tuomiopäivän tuntua, ja kuolema onkin läsnä, mutta koska ollaan Göteborgissa, nämä kirjalliset kalusteet eivät ole korppikotkia.
Heti alussa kertojaa kohti ammutaan, joten kun hän myöhemmin vaikuttaa paranoidiselta, on aihettakin. Vanha vitsi kertoo, että myös vainoharhaisen henkeä voi joku uhata. Romaanissa Adriana, romanialainen siirtolainen, kuvittelee itseään vakoiltavan television kautta. Hän joutuu hoitoon ja myös hautaan kuten kirjan nimi lupaa.
Daniel tuntuu tutulta Sahlbergin aiemmista töistä. Hän on yksinäinen mies, jolla on elämästä tyly käsitys. Hän pitää kirjadivaria, isä tekee kuolemaa, rahasta ei ole pulaa, elämänuskosta on. Adriana vuokraa Danielilta pihamökin ja harjoittaa siellä eroottista ammattia. Daniel vakoilee asiakkaita. Isä saarnaa Olof Palmesta ja siitä, miten kansankoti murtuu siirtolaisten ja rikollisten vuoksi.
Daniel on niitä, jotka antavat kerjäläiselle setelin ja pestaavat pakolaisen puutarhatöihin. Oikeutta hän ryhtyy jakamaan revolverilla, kun suomalaistuttava tapetaan. Divarin naapurissa pari albaania myy pitseriassaan huumeita. Ehkä he tappoivat Heimosen? Mielen sairaus ja todellisuuden julmuus lähentyvät.
On tylsää referoida juonta. Sitä siteeksi on, ja Sahlberg osaa panna palat paikoilleen. Olennaisempaa on hänen romaaneissaan toistuva teema, ihmisen viheliäisyys, ja vielä olennaisempaa on kieli, joka nyt tosin ei ole niin raskaasti maalaavaa kuin edellisessä kirjassa Amandan elämät. Silti miljöö hengittää samaan tahtiin kertojan kanssa:
Joinakin aamuina tunsin portailla tupakoidessani talven. Se odotti myöhäisen syksyn laskoksissa ja huohotti jo joinakin öinä maan kuuraiseksi.
Joel Haahtelan romaanissa vilahtaa Edouard Vuillardin maalaus La Chambre Rose, joka näyttää siltä kuin maalari olisi päättänyt, että maailmassa ei ole mustaa. Sahlberg taas tuntuu saaneen vaikutteita Rolling Stonesien klassikosta: Paint it black! Kaikki mustaksi!
Haahtela on Adèlen kysymyksessä samojen asioiden äärellä kuin Sahlberg mutta päinvastoin. Sahlbergille pimeä on melkein tukahduttavaa ainetta, Haahtela on valon lapsi. Jos Sahlbergin kertoja hetkin tuntuu elämäntuskissaan murrosikäiseltä, vaikuttaa Haahtelan kertoja viattomalta, lapsenuskoiselta.
Silti myös Sahlberg päätyy jonkinlaiseen sopuun jos nyt ei sovitukseen: Nyt ymmärsin, että valtaosa ympärilläni vaeltavista ihmisistä ansaitsee tietyn arvostuksen, sentään vähäisen kunnioituksen – ei siksi, että he olisivat mitenkään uljaita tai kauniita, vaan koska he jaksavat päivästä toiseen kauneutta ja uljautta vailla.
Haahtelan romaanissa on paljon lunta, jo ensiriveillä: Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä (–). Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa.
Sekä Sahlberg että Haahtela antavat jo alussa romaanille yhtenäisen sävyn, äänen. Molemmat ylivirittävät. Haahtela rakentaa 900 vuotta sitten eläneen pyhimyksen, Adèlen, varaan. Kertojan kaveri kokee Pyreneillä henkisen ihmeparantumisen, ja kun myös kertoja, kielitieteilijä, on eksyksissä, hän lähtee luostariin tutkimaan ihmekertomusta.
Haahtelan peruskysymys on, voiko maailmassa todella tapahtua ihmeitä vai noudattaako kaikki Isaac Newtonin kuvaamia luonnonlakeja. Tähän voi hänelle heti vastata, että Newtonin mekaniikka on jo osin vanhentunutta fysiikkaa ja että totta kai ihme on tapahtunut, ainakin kerran. Universumi on tällä erää ollut olemassa 13,8 miljardia vuotta. Sen pelkkä olemassaolo on kertakaikkinen ihme.
Haahtelalle uskonelämä on kerronnan viitekehys. Adèle ei ehkä tehnyt ihmeitä, mutta kertojan kokemuksena usko säilyy ja tarkoittanee jonkinlaista puhdistumista: ihmisessä sittenkin on kauneutta. Kieli on viritetty kehyksen mukaisesti: Luostari nukkuu vuorten kainalossa kuin lapsi, pilvet peittelevät sen hellästi. Maapallo kallistuu ja lunta putoilee lisää, hiutaleita valahtaa sangon reunan yli.
Kertoja löytää rauhan luostarista, missä ajaton alkukommunismi näyttääkin toteutuneen, kaiketi siksi että miesten keskinäinen veljeys on korvannut erotiikan. Myös Sahlbergin kertoja tapaa papin, mutta se on tyhjähkö ele; pappi kiinnostaa, koska tämä ostaa seksiä.
Pienillä keinoilla Haahtela kytkee pyhimystarinaa nykyaikaan. Luostarin lähellä on Starbucks, ja kertoja on riidellyt vaimonsa kanssa Nirvana-yhtyeen Kurt Cobainin itsemurhasta. Applen tietokonekin luostarissa vilahtaa. Sahlbergin kertoja on niin yksin, että edes sähköpostia ei mainita. Molempien taustalle on kirjoitettu lapsuuden tragedia. Entä miten näitä kahta elämänkäsitystä voisi punnita? Ei aavistusta. Tapio Rautavaara jo ihmetteli, miksi toinen täällä valon lapsi on, ja toinen yötä rakastaa.
