Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Atena 2019.
Laura Kolbe, Samu Nyström, Henrik Tala: Helsinki 1939. Pääkaupunki ja suuri käänne. Minerva 2019.
Taannoin järjestettiin Suomessa vaihtoehtoväen tapaaminen. Siellä joukko tanskalaisia hippejä ryhtyi heti halaamaan puita ja hehkuttamaan metsän energioita. Riikka Kaihovaara katseli tyrmistyneenä. Hän näki vain pusikoitunutta rääseikköä ja surullisia räkämäntyjä, jotka eivät säteilleet minkäänmoista energiaa.
On kiinnostavaa, kun ihmisellä on ristiriitoja itsensä ja viiteryhmänsä kanssa. Tanskalaisista Kaihovaara kertoo kirjan alussa, mikä saa jatkamaan lukemista. Loppupuolella hän toteaa aina ihmetelleensä evakoiden kaipuuta kotiseudulleen. Tämä avaa näkökulman, jonka vuoksi kirjan kertaaminen ei maistu tervalta.
Kaihovaara eli lapsuuden Helsingin Koskelassa ja arvelee, että jos lähiö jyrättäisiin, ei se häntä vammauttaisi. Hän tuntisi haikeutta, suruakin, mutta tunnot menisivät ohitse. Hän tajuaa kadehtivansa evakoita:
Karjalan evakot olivat hetken aikaa kodittomia, mutta eivät koskaan juurettomia.
Kaihovaara on sukupolvea, jonka käsitys luonnosta perustuu retkeilyyn ja luonto-ohjelmiin. Hän itse sanoo olleensa 25 vuotta luontoharrastaja ilman voimallista, elävää yhteyttä luontoon.
Noina vuosina luonto oli uhri, ihminen pahantekijä. Vähin erin hän ymmärsi, että luonto ei ole lempeä ja kaunis vaan julma, välinpitämätön. Retkeilyn yllättävä rankkasade ei siis ole rangaistus.
Essee on kaunokirjallisuutta, ja vaikka keskeistä on asia, kertoo se myös jotakin intiimiä kirjoittajasta. Kaihovaara on pidättyväinen. Kirjasta piirtyy kuva älyllis-terapeuttisesta etsinnästä, mutta aivan selväksi ei käy, eikä tarvitse käydä, mikä kirjoittajaa vaivaa. Tyhjyydentunne? Koskela-syndrooma?
Juurettomuudesta harva enää puhuu eikä paljon puhu Kaihovaarakaan. Evakkojen yhteydessä hän viittaa Gary Snyderiin, runoilijaan, jonka mukaan maailma on paikkoja, kotiseutuja. Koskelasta sellaiseksi ei ollut. Helsingin tärkein paikka Kaihovaaralle taitaa olla Vuosaarenhuippu, kaatopaikan päälle rakennettu kukkula.
Kirja käy johdatukseksi syväekologiseen ajatteluun. Samalla se jatkaa parisataavuotista perinnettä. Kaihovaara sanoo olevansa ateisti tai agnostikko, mutta lisää, että hänessä on uskonnon mentävä tyhjä kohta. Tekstit kertovat haparoivasta matkasta kohti luonnon pyhyyttä.
Tämä ei ole hippiromantiikkaa: pyhyyteen liittyy pahuus. Romanttinen käsitys harmonisesta luonnosta syntyi 1700-luvulla ja elää niissä miljoonissa valokuvissa, joita auringonlaskuista on otettu. Luonto tarjoaa esteettisiä elämyksiä. Kaihovaaraa kiehtoo myös lika ja rumuus.
Adlous Huxley aikoinaan tyrmäsi runoilija William Wordsworthin lapsekkaan luonnonpalvonnan, ja Huxleytä pidetään yhtenä ensimmäisistä luonnonsuojeluaatteen arvostelijoista. Hänelle luonto oli julma vihollinen. Kaihovaaralle Huxley on läheinen. Hän itsekin on kokenut luonnossa vierautta ja pelkoa.
Sitä on vaikea tunnustaa ääneen. Ainakin se on tabu niissä piireissä, joissa minä liikun.
Rumuudesta Kaihovaara ottaa mittaa lukemalla Matti Mäkelän esseetä, jossa tämä kirjoittaa, että ihminen väistää rumaa ja häiriintyi siitä ruosteisesta autonromusta, siitä seisovan veden hajusta, (–) joka hänen silmissään pilasi koko maiseman.
Mäkelä osasi provosoida. Kyllä Kaihovaaraakin läpiestetisoitu luonto tökkii, vaikka autonromu on liikaa. Luonnon tylyyttä tajutakseen hän on pakottautunut marraskuun tihkuun, yöpynyt ulkona huhtikuussa, ja kaiken sen hän on tehnyt oppiakseen rakastamaan rujoa luontoa. Tämä lieneekin puhtainta rakkautta, koska vastarakkautta ei voi vaatia.
Umpeutuvat ojat herättivät Mäkelässä syyllisyyttä. Kaihovaaraa joutomaat vapauttavat. Maatalon poika ja lähiön kasvatti katsovat pellonraivauksen historiaa eri tavoin. Mäkelälle pusikoituminen tarkoitti kotiseudun rappiota, Kaihovaaralla ei kotiseutua ole. Ehkä siksi hän etsii luonnosta jotakin, mitä hoidetuista kansallispuistoista ei löydy:
Jos pystyisimme näkemään luonnossa saman ristiriitaisuuden, saman rumuuden, jonka tunnistamme itsessämme, samaistuminen luontoon olisi helpompaa.
Henkilökohtaisimmillaan Kaihovaara on kertoessaan, että on aina tuntenut olevansa jotenkin paha ja viallinen. Kokemus ei liene ainutlaatuinen. Itse asiassa juuri se, sekin, erottaa ihmisen luonnosta.
Kissa on täydellinen, lehmä on täydellinen, suolistobakteeri on täydellinen. Sen sijaan liki kaikki uskonnolliset ja filosofiset perinteet lähtevät siitä, että ihmisessä on jotakin vialla. Ei Kaihovaarakaan pelkästään itseään pahana koe vaan koko ihmiskunnan.
Avuksi tulee Snyderin ajatus pimeän mielen ekologiasta. Metafora lienee sukua alitajunnalle mutta sisältää ajatuksen, että pahat kokemukset ovat jotenkin lihallisia ja voivat hajota, kompostoitua. Seuraava askel on hylätä ajatus luonnon ja kulttuurin vastakkaisuudesta. Kaihovaara korvaa sen asettamalla vastakkain villin ja kesytetyn. Villiys on avainkäsite:
“(E)ntä jos kaikki ummehtunut, outo ja epäilyttävä minussa onkin vain tukahdutettua villiyttä, joka pyrkii esiin?”
Elokuussa 1939 pääministeri Aimo Cajander piti Kannaksella sotaharjoitusten päätteeksi puheen ja totesi Suomen olleen 1918 rikkinäinen, mutta nyt suurin piirtein eheä. Ilmaisu oli sopivan suhteuttava. Cajander tarkoitti, että lähes kaikki tunsivat maan isänmaaksi ja olivat valmiit sitä puolustamaan.
Talous tuki aatetta, koska ihmiset muistivat nälän. Metsäteollisuus oli sodan jälkeen kuusinkertaistanut tuotantonsa. Ruissadot olivat kaksinkertaistuneet, voin tuotanto kolminkertaistunut.
Helsinki 1939 -kirjassa Henrik Tala hakee näkökulmaa aikaan Cajanderin kautta ja korostaa muutosta. Moni kaupunkiasunto lämpeni pattereilla. Puukäymälät vaihtuivat vesiklosetteihin. Samassa teoksessa Laura Kolbe kuvaa Helsinkiä jo suurkaupunkina.
1938 Helsingissä oli 4 348 henkilöautoa. Sähkösanoma oli nopeampi kuin puhelin. Koskelassa oli vain omakotitaloja. Koko maan köyhyys oli silti helpottunut, ja markkinoita löytyi viihteellekin. Samu Nyström kertoo, miten uutena vuotena Dallapé soitti Helsingin konservatoriossa, ja Star-teatteri esitti elokuvaa Laulu tulipunaisesta kukasta. Teuvo Tulion leffassa adjektiivi koskematon ei vielä viitannut aarniometsiin.
Cajanderin pitäessä puhettaan oli 21 vuotta sisällissodasta, ja uusi sota oli tuloillaan. Sodat ovat kulttuurituotteita, mutta Cajanderin sukupolvella taisi olla kokemusta myös ihmisen villiydestä.
Metsätieteilijä oli ehkä kuullut valtiotieteilijöiden puhuvan Thomas Hobbesista, joka 1600-luvulla kirjoitti Leviathan-kirjassa, miten ihmisen elämä on luonnontilassa lyhyt ja surkea (solitary, poor, nasty, brutish, and short). Yhteiskunnat luotiin tätä villiyttä hillitsemään.
1950-luvulta lähtien rakennettu hyvinvointivaltio tavallaan oikeutti, jälkikäteen, 40-luvun sodat. Lukemattomien lähiöiden mukana syntyi Koskela, joka osaltaan on saanut Kaihovaaran ajattelemaan, että luonnon lisäksi ihminen on kesyttänyt itsensä. Se onkin totta. Se juuri on ollut tavoite.
Kaihovaaran kirjaa lukiessa voi miettiä hyvinvoinnin hintaa, sen tarkoittamattomia seurauksia. Luonto on tietysti sekä ihmisen sisällä että ulkopuolella, mutta villiys on ongelmallinen käsite. Kaihovaaralle se viime kädessä on myönteinen voima, joka liittyy erityisesti naiseen, vaikka essentialismia, olemusajattelua, pitääkin nykyisin vastustaa. Mitään erityistä naiseutta ei katsota olevan olemassa.
Kesyttämiseen liittyy taistelu likaa vastaan. Sen haitallisuuden allergialääkäritkin tietävät. Puhtauden ihanteen Kaihovaara liittää luonnon hallintaan ja miehen kuolemanpelkoon, ja juuri kuolema, hajoaminen, villiä onkin. Kysymyksen sukupuolista Kaivovaara tosin ohittaa nopeasti, aivan kuin vain varmistaisi selustansa.
Mitä tähän voi sanoa? Saattaa olla noin, mutta saattaapa vaihteeksi olla toisinkin? Pentti Haanpään eräässä novellissa Pussisen akka julistaa, että aina on maailmassa vettä enemmän kuin paskaa, joten jospa onkin valistuksen aika ollut ennen kaikkea perheenemäntien siisteysprojekti? Entä jos parisataa vuotta onkin kesytetty nimenomaan miehen villiyttä, ja kesytetään yhä?
Kaihovaaran yritys ei ole arvoton. Hän hahmottaa uutta ajattelua, ohi Pentti Linkolan, ja on kiehtovaa seurata, kun vilpitön ihminen ratkoo kysymyksiä, joita ei voi ratkaista. Saattaa tosin olla, että luonnon ja kulttuurin ristiriita ei vaivannut alkuperäiskansoja. Se ei johtunut siitä, että heillä oli kysymykseen vastaus. He eivät osanneet edes kysyä.
Kaihovaara asettaa ihmisen samalle viivalle muiden eliöiden kanssa. Näkemystä on vaikea arvostella, mutta hylätä sen voi. Ajatuksesta on myös lyhyt matka väitteeseen, että jos ihminen on vain osa luontoa, ihmisen teotkin ovat sitä, saastuttamista myöten. Kaihovaara heittääkin ajatuksen, että ehkä ilmastonmuutos on luonnon tapa tehdä selvää häiriköstä, ihmisestä.
Jos taas ihmisen ymmärtää luonnosta erillisenä, suhde on joko hyväksikäyttäjän tai suojelijan, ja ajatus että ihminen suojelee jotakin niin ylivoimaista kuin luonto on suuruudenhullu. Kaihovaara hakee lohtua perspektiivistä: ihmiskulttuuria on ollut kymmenentuhatta vuotta, selkärankaisia yli 500 miljoonaa vuotta. Luonto voittaa aina.
Jos Suomea ajattelee kertomuksena, Cajander on osa sitä. Kaihovaarassa kertomus katkeaa. Jäljellä on korkeintaan kateus evakoita kohtaan.
Myös kulttuuriin on repeytynyt kuilu. Asun nykyisin lähellä Koskelaa, mutta en käsitä, minkälaista lapsuus lähiössä on ollut. En liioin tajua luonnon harrastamista. Sukupolvelleni luonto tarkoitti ruumiillista työtä, metsä oli itsestäänselvyys, se alkoi heti peltojen takaa, ja luonnon tylyyden ymmärsi, kun armeijassa oli viikon nukkunut hangessa. Tämä ei ole Kaihovaaran kritiikkiä. Vedän vain rajojani.
Rajojaan Kaihovaarakin setvii, ja hänelle villiys on vapautumista, ei Hobbesin surkeutta. Hän on tehnyt töitä toimittajana Yleisradiossa ja tavoittelee primitiivisyyttä. Ihanne on omavaraisuus, teknologian katveessa. Kaihovaaran matka lienee yhä alussa, mutta on hän jo oppinut kahta puupalaa hankaamalla tekemään tulen ja sytyttämään sillä tupakkansa.
