Lumenpudottajan sesonki on lyhyt mutta sitäkin fyysisempi. Työpäivä alkaa katoilla ennen kukonlaulua ja päättyy vasta iltamyöhällä.
Korkeisiin paikkoihin tottuneet Atte Väänänen ja Nikolas Ylinen nousevat hissillä kahdeksanteen kerrokseen, kipuavat portaat vintille ja könyävät pienestä luukusta katolle. Muutaman metrin levyiseltä kattotasanteelta he kiipeävät vielä ulkotikkaita huipulle.
Hyppyrimäet, radiomastot ja Eliel Saarisen suunnitteleman kaupungintalon jykevä torni paistattelevat huikaisevassa pakkasauringossa. Kadulla töihin rientävät ihmiset näyttävät liikkuvilta villamyssypisteiltä. Liikenteen hälinästä erottuvat peruutuspiippaukset, kun pakettiautot rahtaavat kauppoihin tavaraa.
Alhaalla sisäpihalla Santtu Väänänen vetää kelasta varoitusnauhaa talon eteen. Sitä ennen hän kävi pyytämässä, että ravintoloitsija siirtäisi autonsa syrjään. Kohta miehet pudottavat katolta uhkaavasti roikkuvat lumikielekkeet sekä vaaralliseksi kasvaneet jääpuikot ja puhdistavat yläparvekkeiden lipat.
Pudottajaporukka koostuu tehtäviään vuorottelevista ”kattomiehistä” ja ”alamiehestä”, kuten he itseään tituleeraavat.
Alamies huolehtii, ettei kukaan jää lumikuorman alle.
”Jos joku nyt lähestyy taloa, huudan kovaa, että pois alta.”
Jopa puuterimainen lumi on hengenvaarallista, kun se putoaa valtavana massana. Lämpimillä ilmoilla lumi muuttuu yhä raskaammaksi ja jysähtää maahan kuin pommi.
Atte Väänänen ja Nikolas Ylinen valmistautumassa koitokseen.
Miehet näyttävät kerrostaloviidakkoon temmatuilta kiipeilijöiltä. He ovat sitoneet itsensä vantteriin valjaisiin, ja selissä on reput. Lumikolia ja lapioita lukuun ottamatta kaikki työvälineet riippuvat lantiolla.
”Katot ovat todella liukkaita, siksi siellä on osattava liikkua, ja vehkeiden on oltava kunnossa”, Santtu sanoo.
”Eikä katolle saa viedä mitään metallia, joten esimerkiksi lekojen on oltava rekyylittömiä. Aika paljon lumenpudottajat kehittelevät työvälineitä itse, esimerkiksi jatkovarsia.”
Hyvä kunto on toimenkuvan edellytys, sillä katoilla työskentely vaatii ketteryyttä ja voimaa.
”Työturvallisuus on henkivakuutus, sillä jokainen vastaa itsestään. Mitään ei ole kyllä sattunutkaan”, Atte sanoo.
”Tässä on luotettava omiin välineisiin ja siihen, että osaa tehdä solmut oikein”, Nikolas toteaa.
Työ vaatii fyysistä kuntoa ja kehonhallintaa.
Lumenpudottajat tuntevat hyvin kehonsa, taitonsa ja rajansa. Niinpä ylipainoisiin pudottajiin katoilla törmää harvemmin.
”Palomiehillä ei yleensä ole mahaa”, Atte naurahtaa.
Käy ilmi, että monet lumenpudottajat ovat viraapelihommissa olevia palomiehiä ja pelastajia. Atte ja Nikolas työskentelevät päätoimisesti pelastuslaitoksella.
Kolmikosta jokaisella on oma toiminimi, ja he ovat alihankkijoita päijäthämäläiselle Ari Heino Oy:lle. Firman 10–15 miehen pudottajaporukassa suurin osa on palomiehiä ja muita korkeita paikkoja pelkäämättömiä ammattilaisia.
Alalla on oma kulttuurinsa. Nuoremmat kuuntelevat mielellään konkareiden neuvoja.
”Vanhimmat ovat pudottaneet lunta jo 80-luvulla. Heiltä saa hyviä vinkkejä muun muassa ergonomiaan. Eräskin neuvoi, että mättökohteissa, joissa tyhjennetään koko katto, lapio laitetaan lepäämään penkan päälle. Näin sitä ei tarvitse nostaa, vaan siitä sitten liu’utetaan alaspäin”, Atte kertoo.
Atte Väänänen laskeutui talon huipulta parvekkeen katolle lumia pudottamaan.
Lumen putsaaminen katoilta on pelastustyötä mitä suurimmassa määrin. Lähes joka talvi joku jää putoavan lumimassan alle kohtalokkain seurauksin, mikä voi aiheuttaa taloyhtiölle korvausvastuita.
”Taloyhtiöiden on hyvä ymmärtää, että halvemmaksi tulee, kun hoitaa lumenpudotuksen”, Nikolas tuumaa.
Lumenpudottajien työtä arvostetaan, ja heidät otetaan taloyhtiöissä vastaan kiitollisuudella. Lintuperspektiivissä liikkuja joutuu joskus tahtomattaan silmätysten vastapäisen talon yläkerran asukkaan kanssa. Tämä arvatenkin jäykistyy kauhusta, kun ei ole tottunut, että joku katsoo suoraan aamukahvipöytään.
Jalankulkijoiden piittaamattomuus miehiä harmittaa. Hätäinen jalankulkija saattaa nostaa pudottajien virittämän lippusiiman ja oikaista sen alta turvallisuutensa kustannuksella.
Lumenpudottajista monet ovat vannoutuneita ulkoilmaihmisiä, joita säät eivät pidättele. Tästäkin kolmikosta kaikki harrastavat aktiivisesti liikuntaa – Santtu ja Nikolas myös kiipeilyä.
”Tosin en jääkiipeilyä, lähinnä tykkään boulderoinnista”, Nikolas sanoo.
Siinä kiipeillään ilman varmistusvälineitä kiipeilyseinillä tai matalilla kallioilla.
Aten ja Santun ajasta haukkaa ison osan musiikki. Atte soittaa pianoa ja Santtu bassoa Konsta Hietasen bändissä. Hietanen niitti aikoinaan mainetta tenavatähtenä ja näytteli Poika ja Ilves -elokuvassa. Myöhemmin hän menestyi jalkapalloilijana. Hänen muusikonuransa tarkoittaa Väänäsen veljeksille ahkeraa viikonloppukeikkailua.
Työ ei sovi korkeanpaikan kammoa kärsiville.
Kahdeksankerroksisen talon yläparvekkeiden kattolipat näyttävät heiveröisiltä, mutta ne on silti putsattava. Atte sitoo valjaisiinsa turvaköyden, Nikolas tarttuu sen toiseen päähän ja siirtyy kauemmas varmistamaan häntä. Varovasti tunnustellen Atte laskeutuu katon reunalta parvekkeen lipalle ja lykkii lumet maahan. Ohikulkija seisahtuu paikalleen ja jää kauhistuneena tuijottamaan.
Santtu huutaa Atelle neuvoja yläilmoihin. Hän opastaa, että seuraavankin parvekkeen voi ottaa, mutta reunimmainen saa jäädä, sillä suoraan alapuolella on liiketila, jonka katolle lumet aikanaan putoavat.
Lumikaudella töitä painetaan niin, että lihakset paukkuvat. Kohteet vaihtelevat laatikkomaisista halleista monikerroksisiin, jyrkkäkattoisiin kerrostaloihin.
”Kerran kolasimme Hollolan jäähallin kattoa yhdessä kymmenien miesten kanssa. Työskentelimme koko päivän taukoamatta”, Nikolas muistelee.
Tänään he aloittivat ennen auringonnousua. Iltaan mennessä valjaat on kiinnitetty ja irrotettu lukuisia kertoja ja lunta lykitty käsipeleillä muutaman jalkapallokentän verran.
”Kyllä illalla uni maistuu”, miehet naureskelevat.
