Espoolainen Eeva-Helena Inomaa, 72, on toivonut jo yli viisi vuotta poikansa Sakun löytyvän.
”Yritä jaksaa, niin mäkin yritän.”
Ne olivat Saku Inomaan, 40, viimeiset sanat äidilleen Eeva-Helena Inomaalle yli viisi vuotta sitten. Saku oli ollut pari päivää äitinsä luona mökillä Hattulassa. Toukokuisena lauantaiaamuna sateli hiljalleen, kun Sakun serkun tytär lupasi heittää hänet bussille. Hän keräili tavaroitaan, heitti repun selkäänsä ja käveli omenapuitten alta autolle.
Se on Eeva-Helenan viimeinen näkymä pojastaan.
Myöhemmin illalla Sakun kihlattu Minna Vuorinen soitti huolestuneena ja kertoi, ettei Saku tullut sillä bussilla, millä piti. Saku oli soittanut aamulla pysäkiltä Iittalasta ja kertonut olevansa tulossa Helsinkiin. Hän oli myös maininnut, että kännykän akku oli loppumaisillaan. Puhelun jälkeen Saku nousi pikavuoroon. Jostain tuntemattomasta syystä hän kuitenkin jäi bussista pois jo Tervakoskella.
”Jähmetyin kuulemastani. Sisälläni velloi kauhu, pelko ja epätodellinen ajatusten sekamelska. Minulla oli vieraita, mutta päätin, etten kerro heille mitään. Ajattelin sulavani ja murtuvani, jos jaan asian heidän kanssaan.”
Niinpä Eeva-Helena esitti vierailleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kävi vähän väliä talon takana puhumassa kännykällään Minnan kanssa.
Minna soitteli läpi kaikki Sakun kaverit, sairaalat ja poliisin. Ei missään eikä kenelläkään ollut havaintoa hänestä. Eeva-Helena palasi kotiinsa sunnuntai-iltana. Poliisi oli pyytänyt tekemään tarvittaessa katoamisilmoituksen maanantaiaamuna.
”Tunnelma oli epätodellinen, kun halasimme Minnan kanssa poliisitalon edustalla. Ilmoituksen tehdessämme kuulimme, että poliisi lähtisi tiistaina etsimään Sakua. Miksi vasta tiistaina? kyselimme hädissämme. Päässäni pyöri vain, että pian, pian!”
He arvioivat Sakun saaneen bussissa paniikkikohtauksen ja sen vuoksi hypänneen jo Tervakoskella pois.
“Jos Saku on siinä tilassa harhaillut metsässä lauantaista asti, miten peloissaan ja ahdistunut hän on, ajattelin kauhuissani. En voinut muuta kuin rukoilla. Rukoilla eksyneelle, kadonneelle, rakkaalle pojalleni anteeksiantoa, armoa ja johdatusta.”
”Jaoimme Sakun kuvaa, kävimme seurakunnissa, kirjastoautolla, kouluissa, Kiipulan koulutuskeskuksessa, hevostalleilla, ravintoloissa, yrityksissä, asuntovaunualueella. Yleensä saimme myötätuntoisen vastaanoton ja lupauksen kertoa asiasta eteenpäin”, Eeva-Helena Inomaa kertoo.
Äidin suurin tuska
Pian Eeva-Helena sai ystäviään ja sukulaisiaan etsintöihin. He osallistuivat myös tiistaina poliisin operaatioon, jolloin aluetta Tervakoskella haravoitiin noin kilometrin säteellä koirien kanssa. Ensimmäiset päivät kuluivat jännitystilassa. Helpottaakseen oloaan Eeva-Helena pelasi tuntikausia pasianssia ja kuunteli musiikkia.
”Lainasin kirjastosta kaikkea mahdollista, muun muassa hengellistä musiikkia, joista Saviruukkua kuuntelin jatkuvasti. Rukoilin, loputtomasti ja kaiken aikaa. Sakun kihlattu Minna oli usein seuranani ja tukenani oli myös esikoiseni Riku, johon suhteeni kaiken keskellä lähentyi ja syveni.
”Mitään muuta niin suurta tuskaa ei maailmassa ole kuin se, mitä äiti kokee nähdessään lapsensa kärsimykset. Muistin vain Sakun tuskaiset silmät, hänellä oli vaikeuksia, ahdisti ja masensi. Hän näytti kuitenkin lähtevän matkaan hyvällä mielellä ja halusi rohkaista minua. Kadun sitä, etten edes halannut tai osannut sanoa mitään, mikä olisi masentunutta mieltä oikeasti auttanut.”
Myöhemmin Eeva-Helena sai tietää, mahdollisesti poliisilta, että bussissa eräs nainen oli huutanut Tervakosken kohdalla: ”Hei, joku haluaa ulos tällä pysäkillä!”
Bussikuskikin muisti Sakun ja sen, että hän pois jäädessään meni heti pysäkin katoksen taakse.
”Olisi ollut hyvä kysellä muilta matkustajilta, huomasivatko he mitään outoa Sakussa. Oliko hän hermostunut tai käyttäytyikö hän jotenkin oudosti? Nyt ihmettelen, miksi en silloin älynnyt sitä.”
Muutamia havaintoja tuli. Sakun tuntomerkkeihin sopivan miehen oli nähty kävelevän katoamispäivänä Leppäkoskentietä ja pari päivää myöhemmin taluttavan ränsistynyttä naisten pyörää, vieläpä kahteen otteeseen.
Myöhemmin vastaava naistenpyörä löytyi ojasta noin kilometrin päästä havaintopaikasta. Samankaltainen takki, joka Sakulla oli ollut, löytyi läheltä Tervakoskea, mutta se ei ollut hänen. Myöhemmin löydettiin Kukonnokan hyppyrimäen juurelta samantyyppinen huivi kuin Sakulla oli, mutta siitä ei saatu dna-tunnistetta.
Ajattelen hyviä asioita
Aluksi elämä oli kauhunsekaista selviytymistä päivästä toiseen. Sen odottamista, että päivä ylipäätään kului. Aamuisin herätessä pää oli heti täynnä kysymyksiä. Olisiko tämä se päivä, milloin asia vihdoin selviäisi?
”Alkuun tunsin miltei konkreettisesti Sakun kärsimykset kehossani ja sydämessäni. Halusin vain löytää hänet, ottaa syliini, lohduttaa ja vihdoin oikeasti auttaa häntä eteenpäin. Minulle jäi kuitenkin vain kysymyksiä: Mitä tapahtui? Kuljetko pitkin metsiä? Piiloudutko latoihin? Etkö tiedä missä olet?”
Kauhutarinat tulvivat äidin mieleen, kunnes hän päätti, ettei halua ajatella mitään pahaa.
“Muistan ja uskon Sakusta vain pelkkiä hyviä asioita. Muistan vain sen, miten rakas ja hyvä hän oli meille kaikille läheisilleen.”
Parhaan tuen Eeva-Helena sai ystäviltään ja erityisesti ystävältään Merikukka Kiviharjulta, jonka kanssa hän oli elokuussa Japanissa kaksi viikkoa. Eeva-Helena on harrastanut origamia vuosikymmeniä ja vetänyt pitkään Rauhan kurjet -origamityöpajaa PAND-Taiteilijat rauhan puolesta -järjestössä
”En halunnut perua matkaa. Tajusin etten voisi täälläkään muuta kuin kulkea pitkin metsiä etsien kuin neulaa heinäsuovasta. Paikalla oli osallistujia 21 eri maasta, ja päivät siellä olivat niin täynnä ohjelmaa, ettei juuri muuta ehtinyt ajatella. Toki Saku oli mielessä joka päivä, varsinkin päivämäärä 4.8, Sakun syntymäpäivä, hiljensi mieleni.”
Matkan jälkeen Eeva-Helena kertoo selvinneensä kulkemalla etapista toiseen: Ylihuomenna etsimään Janitan kanssa, ensi viikolla Pentin, sitten Jennin, Suskin ja taas Rikun.
”Yhden kokopäiväretken tein yksin eväät mukanani. Kävelin oletettua reittiä Tervakoskelta Turenkiin.”
Pian alkoi tulla haastatteluja ja lehtijuttuja. Puhelutiedot poliisilta saatiin syyskuussa.
”Johtolankaa ei löytynyt sieltäkään. Viimeinen puhelu oli Minnalle: Olen tulossa kotiin.”
Aika alkuvaiheessa mukaan tuli Jenni Sundell ystävineen Kadonneen etsintä ry:stä. He järjestivät marraskuussa suuretsinnän, jossa oli mukana noin 40 ihmistä. Porukassa oli Sakun ystäviä vuosien varrelta, jopa Eeva-Helenan entinen hoitolapsi ja sukulaisia. Mukana oli myös vapepalaisia eli Vapaaehtoisen pelastuspalvelun jäseniä ja tunnettu kadonneiden etsijä Reino Savukoski. Hän etsi Sakua vesistöistä, kun muut haravoivat maastoa.
”Tapahtuma oli hyvin organisoitu ja lisäsi luottamustani Jenniin, joka myöhemmin perusti oman Pääkaupunkiseudun Etsintä -yhdistyksen, jonka toiminnassa itsekin olen mukana. Voin auttaa etsinnöissä ja jakaa kokemuksia samassa tilanteessa olevien kanssa. Yhdistys on edelleen aktiivinen myös Sakun etsimisessä, seuraavaksi menemme tutkimaan Kukonnokan läheisyydessä olevia lampia.”
Eeva-Helena Inomaa on osallistunut usein poikansa Sakun etsintöihin. ”Jotenkin sitä aina jaksoi päivästä toiseen, kun tiesi, että esimerkiksi viikon päästä lähdetään taas etsimään.”
Kuin surumuurin sisällä
Eeva-Helena työskenteli yli 40 vuotta Espoon kaupungin lapsi- ja nuorisotyössä. Sen lisäksi hän toimi nuorten tukihenkilönä, sovittelijana ja puhelinpäivystäjänä Irti huumeista ry:ssä. Vuosikausia vaput ja uudetvuodet kuluivat katupartioinnissa.
Liikunnallisena Eeva-Helena purki avioerotuskansa hölkkäpolulla. Eron jälkeen hän löysi lajiksi judon, jossa saattoi olla poikiensa kanssa yhdessä. Äidin kannustuksella liikuntaan oli vaikutuksensa. Rikusta tuli tanssija ja Sakusta brasilialaisen itsepuolustuslajin capoeiran ohjaaja.
Työ nuorten parissa oli antoisaa mutta samalla myös voimia vievää. Henkireikänä Eeva-Helenalla oli Numpty, lauantaisin auki oleva kivijalkakauppa Helsingin Punavuoressa, erilaisten ihmisten kohtaamispaikka. Niin paljon kuin kauppa on tuottanut Eeva-Helenalle iloa, Sakun kadottua hän ei jaksanut pitää sitä auki.
”En pystynyt siihen. Kävin vain joskus vaihtamassa näyteikkunan somistusta. Helsingissä ollessani muistan pääasiassa kävelleeni katuja päästä päähän näkemättä mitään.”
Viime aikoina Eeva-Helena on alkanut vetää Numptyssa tiistaisin TEE ITE -työpajoja.
”Nyt olen yrittänyt tehdä kaikenlaista yhtä innostuneena kuin ennenkin ja paennut julmaa todellisuutta. Itkujani olen itkenyt mökillä yksin ollessani. Ajattelen Sakua joka päivä.”
Traumaterapiaan Eeva-Helena oli liian vanha, mutta hän pääsi kymmenen kerran lyhytterapiajaksolle.
”Suhtauduin saamaani myötätuntoon useimmiten viileästi. En voinut antautua tunteiden vietäväksi vaan olin kuin surumuurin sisällä. Katsoin asiaa ja puhuin siitä kuin ulkopuolisena. Usein on vieläkin ulkopuolinen olo. Kysyn itseltäni: Onko tämä kaikki oikeasti tapahtunut minulle?”
Eeva-Helena ihmettelee lakia, jonka mukaan aikuisella on oikeus kadota.
”Peruste on, että jollakin voi olla hyvä syy katoamisoikeuteen, eli halu paeta väkivaltaa, velkojia tai huonoja oloja. Se on kuitenkin pieni osa tapauksista ja antaa mahdollisuuden rikollisille ja muille eri syistä lähteneille päästä saavuttamattomiin.”
Elämä jatkuu
Hän arvelee, että jos kadonnutta etsittäisiin aina heti, se voisi vähentää lähtemisiä ja ehkä rikollisuuttakin.
“Ainakin se vähentäisi omaisten tuskaa, kun etsimisen aloittaminen ei pitkittyisi. Poliisilla pitäisi olla mahdollisuus heti lähteä etsimään ja profiloimaan tapausta, jotta ratkaisu saataisiin mahdollisimman nopeasti.”
Poliisilla Sakun etsintä on siirtynyt passiiviseen tilaan, jossa keskitytään vihjeisiin ja niiden tarkistamiseen. Elämä kuitenkin jatkuu.
”Pikkuhiljaa mieleeni on tullut sen tajuamista, että en ehkä koskaan saa tietää, mitä Sakulle tapahtui. Elämäni pysähtyi 16.5.2015, enkä koskaan tule ennalleni. Toivon, että jaksan tämän surun läpi nähdä positiivisia asioita elämässäni, muistella sitä kaikkea hyvää ja niitä upeita kokemuksia, mitä Saku minulle ja meille kaikille elämänsä aikana antoi.”
Satoja yhä kateissa
- Suomessa on kateissa ihmisiä jonkin verran yli 350 henkeä. Määrä vaihtelee vuosittain ja on 320–400.
- Valtaosa kadonneista löytyy hyvin nopeasti ja hengissä, esimerkiksi vuonna 2018 kadonneiksi ilmoitetuista 726 henkilöstä oli 2019 vielä noin 46 henkilöä kateissa. Joka vuosi kuukausien ajaksi tai vuodeksi jää kateisiin 40–50 suomalaista.
- Jokaisessa yksittäistapauksessa tutkinnanjohtaja tekee arvion tarvittavista toimista.
- Keskusrikospoliisilla on tiedot kadonneista henkilöistä vuodelta 1955 (KH-rekisteri), mutta lista ei ole täydellinen.
Lähde: Rikostarkastaja Mika Ihaksinen KRP:n henkirikostutkinta
