Kun nuori nainen toipui syömishäiriöstä, hän jäi koukkuun itsensä kehittämiseen, ruokavalion tarkkailuun ja liikuntaan.
Tie tasapainoon alkoi noin kymmenen vuotta sitten. Sitä ennen Eevi Minkkinen 30, sairasti aktiivisesti, ilman halua parantua.
”Olin niin syvästi syömishäiriön kourissa, että toipuminen todella kesti. Takapakkeja on ollut useita, mutta pahimmankaan taantuman aikana en ole palannut siihen sydäntä riipivään tilanteeseen, mistä lähdin.”
Eevi kutsuu addiktioita eli riippuvuuksia piilopaikoiksi, joiden takana on kokemus rakkauden ja yhteyden puutteesta. Ne ovat kuin hätäisiä selviytymiskeinoja, jotka ajavat ihmisen toimimaan tavoilla, jotka satuttavat heitä itseään ja usein myös läheisiä.
”Jäämme kiinni helpotuksen tunteeseen. Kehomme alkaa uskoa, että voimme saada sitä opiaateista, esiintymisestä, näläntunteesta tai vaikkapa ihailun kohteena olemisesta.”
Eeville terveellisistä asioista tuli pakkomielteitä. Liikunta ja jatkuva ruokavalion tarkkailu sairastuttivat kehon ja veivät hänet lopulta ylikuntoon, yksinäisyyteen ja taloudelliseen ahdinkoon.
”Kun addiktioni hallitsi minua, elämässä ei ollut tilaa spontaaniudelle tai huolettomuudelle. Se heräsi kanssani aamulla ja otti ohjat käsiinsä ensi hetkestä.”
Syömishäiriö voi kehittyä esimerkiksi silloin, kun oma elämä ja minuus tuntuvat kaoottisilta, pelottavilta ja turvattomilta. Eevin vanhemmat erosivat, kun hän oli kaksivuotias. Äiti solmi uuden liiton melko nopeasti, eikä pieni tyttö kokenut saavansa myllerryksen keskellä sellaista tukea kuin olisi tarvinnut.
”Kotona tunnelma oli usein jännitteinen, sillä uusioperheen elämä ei ollut mutkatonta kenellekään meistä.”
Pakonomainen halu
Peruskoulun jälkeen Eevi pohti, uskaltaisiko hän kuunnella itseään ja lähteä opiskelemaan lähihoitajaksi. Ala tuntui omalta, vaikka palkka oli pieni ja vanhemmat painostivat lukioon. Heidän mielestään se olisi ollut tyttärelle ainoa oikea vaihtoehto.
Eevi valitsi niin kuin sydän sanoi, mutta koki samalla tuottaneensa vanhemmilleen pettymyksen. Ensimmäiseen opiskeluvuoteen kasaantui muitakin mullistuksia: hän muutti äidin ehdotuksesta isän luokse ja erosi ensimmäisestä poikaystävästään.
”Muutoksia ja kipua oli liikaa käsiteltäväksi. Sairastuin anoreksiaan.”
Paino putosi puolessa vuodessa kymmenen kiloa. Salibandyn pelaaminenkin oli lopetettava, koska treenaamiseen ei ollut enää voimia. Eevi kertoo olleensa myös hyvin yksinäinen, sillä hän ei ehtinyt pitää yhteyttä ystäviinsä. Pakonomainen halu laihtua hallitsi kaikkea ajankäyttöä. Tavoiteltavat kalorimäärät ja ihannepainot löytyivät naistenlehtien laihdutusjutuista.
”Elin oman addiktioni kanssa viisi vuotta kestänyttä kuherruskuukautta, enkä halunnut luopua siitä. En silloin vielä tiedostanut, että syömishäiriö oli keino saada vanhempieni huomio. Se oli avunhuuto.”
Vanhemmat olivat hyvin huolissaan tyttärestään. Äiti kuskasi Eeviä terapioihin ja lääkäreille.
”Parantumisen prosessi oli yhtä aikaa pelottava ja helpottava. Olin reilun kuukauden ajan päiväosastolla syömishäiriöisille tarkoitetussa ryhmässä.”
Toipuminen oli kokopäivätyötä, joka tuotti tulosta. Eevi pääsi aika nopeasti painoindeksin mukaiseen normaalipainoonsa. Päiväosaston tuki ei kuitenkaan riittänyt saamaan häntä terveeksi.
”Ennen sairaalajaksoa syömishäiriö vei elämästäni 95 prosenttia. sairaalajakson jälkeen ehkä 45 prosenttia. Taustalla oli koko ajan pieni ahdistus ja tarve kontrolloida kehoani. Jälkeenpäin tuntuu hullulta, miten paljon käytin voimiani siihen, että olisin 2–5 kiloa normaalipainoani pienempi.”
Raivokasta liikettä
Pahaa oloa piti välttää kaikin keinoin. Oli pysyttävä liikkeessä. Tässä kohtaa addiktio muutti muotoaan:
”Niin minä sitten hurahdin itseni kehittämiseen. Aloin ahmia positiiviseen ajatteluun, vetovoiman lakiin ja NLP:hen liittyviä kirjoja ja juoksin kursseilla. Terveyden ylläpito ja sen edistäminen kiinnostivat.”
Eevi opiskeli personal traineriksi, irtisanoutui vakituisesta työstä ja ryhtyi puolen vuoden harkinnan jälkeen yrittäjäksi. Rohkea loikka ei helpottanut oloa, sillä jokin syömishäiriön ytimessä pääsi jälleen aktivoitumaan.
”Uudessa työssä minulla oli oikein lupa olla pakkomielteinen ravinnosta ja liikkumisesta – sain taas kontrolloida. Ohjasin muita ja puskin samalla omia treenejä kylmän sitoutuneesti. Seurasin ruokatrendejä, vaikka ne vain lisäsivät valheellista hallinnan tunnetta.”
Sitten raivokas treenaus vaihtui kundaliinijoogaan. Harjoitukset auttoivat tiedostamaan ja purkamaan piilotettuja tunteita kuten surua, vihaa, häpeää ja uhriutumista.
”Lopulta minun oli pakko joogata pysyäkseni kasassa. Joka päivä ja aina mielellään samaan aikaan. Olin vaihtanut addiktion toiseen.”
Eevi yritti hammasta purren saada elämänsä toimimaan, mutta ei osannut vetää itselleen rajoja eikä kertoa, miltä hänestä oikeasti tuntui.
”Rakennelmat, joita yritin pitää väkisin pystyssä, olivat murenevaista laatua. Niin mureni minunkin kuplani.”
Uupumuksesta toipumiseen
Seurasi äkkipysähdys. Eevi sairastui uupumukseen, ylikuntoon ja kilpirauhasen vajaatoimintaan.
”Keho antaa varoitusmerkkejä silloin, kun ei itse osaa lopettaa ajoissa. Ensimmäiset kuukaudet lähinnä vastustin, mutta kun yhtenä päivänä en jaksanut edes kävellä, ymmärsin olevani syvällä suossa.”
Akuutista uupumisesta toipumiseen meni lähemmäs kaksi vuotta. Eevi sanoo olevansa pohjattoman kiitollinen siitä, että löysi oikeat ihmiset tukemaan ja peilaamaan tilannetta. Oli myös sitouduttava irrottautumaan hetkellisesti liikunnasta.
”Sitouduin esimerkiksi siihen, etten käynyt kuukauteen kuntosalilla. Myöhemmin sitouduin siihen, että treenaan salilla korkeintaan kolmesti viikossa lepopäiviä unohtamatta. Mitkään dieetit ja ruokavaliorajoitteet eivät kuulu minulle, ellei niille ole oikeaa lääketieteellistä perustetta. En myöskään käy enää vaa’alla.”
Uusi olemisen tapa
Avun pyytäminen ei ollut helppoa. Tarvitsevuus tuntui Eevistä heikkoudelta. Hän oli halunnut pärjätä ja selvitä melkein kaikesta yksin, etenkin syvistä kivuistaan.
”Itsekontrolli oli keino selviytyä ja tukahduttaa käsittelemättömiä tunteita. Liikunnasta ja kaikesta terveellisestä tuli pakonomaista, koska näin itseni riittämättömänä ja rikkinäisenä. Oli muututtava paremmaksi, jotenkin toisenlaiseksi.”
Terapia merkitsi itseen tutustumista ja oman haavoittuvuuden tunnustamista.
”Pelkäsin vikojeni paljastumista, mutta kohtasinkin pelkkää ymmärrystä. Sain olla juuri sellaisena kuin olen, keskeneräinen. Samalla tajusin, etten edes tiedä, mistä oikeasti pidän ja mitä haluan tehdä. Se oli hämmentävä mutta tärkeä vaihe.”
Eevi alkoi löytää uudenlaisia tapoja olla. Kultainen keskitie, jota hän oli vieroksunut, tuntui sisältävän paljon viisautta. Mielessä alkoi kyteä ajatus kirjasta, jollaisen hän olisi halunnut lukea kaivatessaan tukea omalle eheytymiselleen. Nyt kirja on valmis.
”Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi olla kipujensa kanssa yksin ja että jokainen saisi mahdollisuuden kuunnella sisintään. Siihen me kaikki tarvitsemme joskus turvallisia peilejä.”
Selkeyttävä muutto
Kun sipulin kerrokset jatkoivat kuoriutumistaan, edessä oli vielä yksi sivuun siirretty teema, parisuhde. Siihen liittyi läheisyyteen ja luottamukseen liittyviä pelkoja ja tuskallisia tunteita.
”Tunnistin itsessäni läheisriippuvaisia taipumuksia. Sen kanssa työskenteleminen on ollut valehtelematta kipeintä, mitä olen kohdannut.”
Käyttäytymismallin juuret ovat kaukana. Eevin mukaan isän poismuutto vanhempien avioeron jälkeen sai pienen tytön kaipaamaan mieheltä nähdyksi ja hyväksytyksi tuloa.
”Olen valinnut alitajuisesti kumppaneita, joita olen yrittänyt muuttaa ja kontrolloida. Raitistumaan. Irrottautumaan työnarkomaniasta. Olemaan minulle turvallinen. Kypsien ja kunnollisten kumppanien kanssa en osannut olla, vaan lähdin.”
Parisuhdekriisi läväytti varoittamatta lapsuuden läpikäymättömät kivut kasvoille. Eevi halusi muuttaa Helsingistä Tampereelle, vaikka ajatus tuntuikin järjettömältä. Hänellä ei ollut siellä töitä eikä sukua, mutta kuitenkin yksi tärkeä ystävä.
”En voinut jäädä vanhaan kotiin, koska halusin saada etäisyyttä vaikeaan elämäntilanteeseen. Ensimmäisenä iltana pienessä yksiössäni olin varma, ettei tästä hullusta päähänpistosta mitään hyvää seuraisi.”
Tarkoitus oli kokeilla uudessa kaupungissa kesän yli, mutta Eevi jäi. Muutaman kuukauden yhteisen prosessin myötä puolisokin muutti Tampereelle.
”Tiesin kyllä, ettei ympäristön muuttaminen vielä ratkaise mitään. Tässä tapauksessa se kuitenkin auttoi näkemään, mikä oli ollut pielessä.”
Nyt Eevi Minkkinen on vuoden ja neljän kuukauden ikäisen Lennin äiti.
”Lapsen syntymä oli monella tavalla ihme. Kehoni oli kyennyt toipumaan hurjasta sairaudesta ja luomaan elämää. Raskausaikana oli selvää, että tätä en voi enää kontrolloida. Viimeistään silloin opin kuuntelemaan kehoa ja annoin sen tehdä tehtävänsä ilman minun puuttumistani.”
Eeva Minkkinen: Ole itsellesi armollinen. Kirja hellittämisestä ja riittävyydestä. Otava 2018.
