
Saku seilaa ja Jekku jelppii
Saku Koivisto ja hänen koiransa Jekku seilaavat Saimaalla lähes puolet vuodesta. Jekku taitaa veneilyn monet metkut.
Sokeus ei vienyt Markku Jaakolan elämäniloa eikä estänyt työntekoa. Hän luo käsillään tavaroita hyödyksi ja iloksi.
Tässä seurassa tulee vieraallekin hyvä olo. Miten voisi olla tulematta, kun Markku Jaakola suorastaan pursuaa iloa ja positiivista elämänasennetta. Hän viimeistelee näppärillä sormillaan hapanjuurileivän kohotuskoria rottingista ja kertoo tarinaansa.
Markku syntyi kahdeksan lapsen perheeseen Ylivieskassa 56 vuotta sitten. Kaksi lapsista kuoli jo nuorena, Markun yksi veli taas oli syntymästään asti sokea. Myös Markku oli heikkonäköinen.
”Kahdentoista ikäisenä törmäsin takankulmaan, ja joku verisuoni katkesi päässä. Seuraavana aamuna näin vain jonkun verran punaista, kai se oli verta. Se punainenkin häipyi, kun päähän alkoi kasvaa arpikudosta. Näkö meni lopullisesti.”
Menetys ei tuntunut suurelta järkytykseltä, olihan Markku jo kauan nähnyt vain heikosti.
”Pystyin käymään normaalissa koulussa vain ensimmäisen vuoden ja siirryin sen jälkeen Jyväskylään näkövammaisten kouluun. Näin jälkikäteen ajatellen näön menettämisen järkytystä lievensi se, että menetin myös molemmat vanhempani pian sen jälkeen. Ensin kuoli äiti aivoverenvuotoon ja vuoden päästä isä pitkäaikaiseen sairauteen. Se oli niin iso suru, että tavallaan sokeus tuntui sen rinnalla pienemmältä.”
Jyväskylän koulua Markku kävi kahdeksan vuotta. Tuolloin hän täytti 16 ja siirtyi Espooseen Näkövammaisten ammattikouluun. Huolettiko silloin tulevaisuus?
”Eipä oikeastaan. Minulla oli useampikin ammatillinen vaihtoehto: hierojalinjalle, käsityölinjalle tai toimistoalalle. Toimiston suljin heti pois, minulla ei ollut ammattiin mitään kiinnostusta. Hierojalinjalla kävin harjoittelemassa, mutta se loppui alkutekijöihinsä, kun koin lihasten nimien opettelun niin rasittavaksi.”
Markku on aina tykännyt tehdä työtä käsillään, ja niinpä hän pyrki käsityölinjalle.
”Ensimmäisen vuoden olin pienkäsityölinjalla, missä opetettiin korien punontaa. Raaka-aineina oli rottinkia, lastua ja pärettä sekä pajua kokeiltavana. Päädyin rottinkiin, jolla on helpoin tehdä.”
Kolme seuraavaa vuotta Markku opiskeli rottinkihuonekaluja. Hän valmistikin parikymmentä vuotta tuoleja, keinutuoleja ja pöytiä, mutta se vaati ison tilan ja isot altaat, joissa rottinkeja liotettiin. Vuonna 2013 hän siirtyi tekemään töitä kotona pienempien tuotteiden parissa.
”Myynti oli pitkään vaikeaa, pidin myyntinäyttelyitä ja kiersin vanhusten palvelukeskuksia, mutta alkuun ei tullut tilauksia. Lehtimainokset tuntuivat vanhanaikaisilta ja kalliilta. Tietokoneen hankinnan jälkeen mainonta helpottui. Avustajani ottaa kuvat. Ensin lähetin niitä vain kavereille, sitten aloin laittaa erilaisiin ryhmiin, ja kauppa alkoi käydä paremmin.”
Menneitä muistellessaan Markku muotoilee korin reunoja pystymmiksi. Työn helpottamiseksi korissa on punnus painona.
”Paino on pari kertaa pudonnut varpaille, ja silloin on kyllä tullut painokelvotonta tekstiä!”
Paraikaa valmistuva juurileivän nostatuskori on ollut menestystuote, joka sai alkunsa asiakkaan pyynnöstä. Markun ensimmäinen versio tosin ei kelvannut.
”Ensimmäisestä korista asiakas sanoi, ettei tuollaisessa voi kohottaa, tuo on kuin lentävä lautanen."
”Kun tarjosin sitä, sanoi asiakas, että eihän tuollaisessa voi kohottaa, tuo on kuin lentävä lautanen. Niinpä minun piti keksiä ja luoda uudenlainen kori. Siitä tuli hittituote koronasyksynä. Sain luvan mainostaa koria leipurien Facebook-ryhmässä, ja sitten mopo karkasikin käsistä.”
Asiakkailta on tullut muitakin hyviä ideoita. Kerran joku sanoi tarvitsevansa pidikkeen kertakäyttölautasille. No Markkuhan teki lautasille tukevat korit, joissa ne pysyvät hyvin vaikka sylissä.
Jotkut tuotteet taas ovat jo aikansa eläneet, kuten sateenvarjokorit, joita hän valmisti 80-luvulla. Jouluinen ovikoriste oli 90-luvun hitti, ja silloin syntyi myös lasten siivoussetti, jossa oli harja ja mattopiiska.
”Myyjäisten mainokseen tuli kerran vahingossa painovirhe, että myyn lasten piiskoja. Monikin tuli uteliaana katsomaan, millaisia ne ovat. Naurua piisasi, kun virhe selvisi.”
Rottinkinsa Markku tilaa Hollannista siellä asuvan siskonsa välityksellä. Niiden alkuperäinen kotimaa on Indonesia.
”Nytkin postissa odottaa noutoa 30 kilon rottinkipaketti. Paju olisi kotimainen vastine, mutta kotioloissa siitä on hankala tehdä, tulee niin paljon roskaa. Pajua on myös vaikeampi työstää, koska sitä pitää liottaa toista vuorokautta. Rottingin panen aamulla vesiämpäriin, ja kymmenkunta minuuttia riittää liotukseen.”
Markun käyttämien rottinkien paksuus vaihtelee yhdestä viiteen milliä ”sen mukaan, mitä teen ja mistä päin tuulee”.
”Mitä isompi työ, sen paksumpi rottinki. Kun esimerkiksi teen pieniä joulukelloja, niihin riittää puolitoistamillinen rottinki. Kohotuskorissa pystymalliset loimirottingit ovat kolme milliä paksuja ja punos kaksi ja puoli milliä.”
”Kohotuskoriin leikkaan ensin loimirottingit, niiden pitää olla juuri samanpituisia, 57-senttisiä. Pätkin ne ssivuleikkureilla pitkistä, kolme-nelimetrisistä rottingeista. Raaka-aineet ovat niin kalliita, että leikkaamisessa pitää olla hyvin tarkkana, ettei tule hukkapaloja.”
Työssään Markku tarvitsee melko vähän perustyökaluja. Sivuleikkureiden ja pajusaksien lisäksi hän käyttää lähinnä naskalia, puukkoa ja pyöröpihtejä. Omat kädet ovat tärkein työväline.
”Aika vähillä vaurioilla olen selvinnyt käsieni suhteen. Aikoinaan huonekaluja tehdessä saatoin puukolla lipsauttaa isomman haavan. Aamuisin tahtovat sormet hieman jäykistellä, ja minulla onkin jumppapallo, jota puristelen.”
Hyllyllä näkyy kauniita ompelukoreja. Ne ovat Markun mukaan olleet viime kesän hittituote. Hän on nimennyt ne Pulska-Helmiinoiksi. Asiakas saa itse valita, minkä väriset koristehelmet niihin haluaa.
Oikeat materiaalit Markku löytää helposti, koska kaikki on hyllyllä tarkassa järjestyksessä, helmet esimerkiksi tietyissä pusseissa. Niiden sisällä pistekirjoituksella tehdyt laput kertovat, että tässä ovat vaikkapa punaiset helmet, tässä siniset. Markku kirjoittaa myös valmiin korin etikettiin pistekirjoituksella helmien värin.
Työpäivät ovat pitkiä, kuudesta kymmeneen tuntia. Usein Markun viikonloputkin kuluvat töitä tehdessä. Miten monta hapanleipäkoria olet jo ehtinyt pyöräyttämään?
”Tuhat koria tuli täyteen muutama viikko sitten. Sen jälkeen päätin, etten enää niitä laske, siitä oli tullut jo pakkomielle.”
Markku asuu Espoon Perkkaalla vaimonsa Tarjan, 53, kanssa. Pariskunnalla oli syksyllä 30-vuotishääpäivä. He tapasivat aikoinaan Näkövammaisten koulussa.
”Olen ollut syntymästäni saakka näkövammainen. Näen aavistuksen verran hahmoja ja valoja”, Tarja kertoo. Hän työskentelee kotona litteroijana eli purkaa äänitallenteita tekstiksi.
Pariskunnalle on vuosien aikana kertynyt kotiin paljon apuvälineitä arjen helpottamiseksi. Tietokoneessa on pistenäyttö, jonka avulla on helppo kirjoittaa. Siinä on myös puhesyntetisaattori, joka muuttaa tarvittaessa kaiken puheeksi.
”Meillä on muitakin puhuvia laitteita: kännyköitä, vaaka, väritunnistin, sanelin äänittämiseen”, Tarja luettelee.
Avustaja käy heillä muutaman tunnin viikossa, mutta hänen tärkein työnsä on auttaa korien mainonnassa. Hän tukee myös ostosten teossa. Keittiössä apua ei tarvita.
”Olen niin kauan ruokaa laittanut, että pystyn paistinlastalla tunnistamaan, milloin jauheliha on tarpeeksi ruskistunut”, Tarja kertoo. Sekä hän että Markku hymyilevät iloisesti. Jaksatteko aina olla noin hyvällä tuulella?
”Ehkä me olemme sellaisia perusvaloisia tyyppejä, jotkuthan ovat taas perusmurjottajia”, Tarja naurahtaa. Mutta miltä näyttää tulevaisuus? Molemmille työ on niin tärkeää, että he haluavat tehdä sitä niin kauan kuin mahdollista.
Valokuvausta varten tehty mallikorikin valmistuu ja on enää reunapäätöstä vailla. Markku leikkaa sivuleikkureilla rottingit siististi.
”Rottinkien pätkiminen on haasteellisin työvaihe, ne saattavat murtua tai katketa.”
Eivät katkenneet. Ja niin tuhanneskymmenes tai -kahdeskymmenes kohotuskori on saanut muotonsa ja se pakataan pian matkaan tilaajalleen.
Kodin Pellervo on ystävä, jonka seuraan jokainen voi tulla juuri sellaisena kuin on. Jutuistamme välittyy mummolan kiireetön tunnelma, vaikka ne ovat raikkaasti tätä päivää. Elämme leppoisasti ja annamme toistenkin elää.