Kun Pohjois-Pohjanmaa peittyy lumeen, Jarkolle koittaa rauta-aika. Mies suuntaa kotikonnuille Iisalmeen omalle pajalleen takomaan puukkoja ja miekkoja.
Nykyisin Oulussa asuva Jarkko Niskanen, 30, on palannut hetkeksi lapsuudenmaisemiin Iisalmeen. Pajassa on savua kuin taikurin teltassa, ja välillä kuulosuojaimille on käyttöä, kun hän muokkaa valtavassa kuumuudessa rautamöykyistä puukkoja, miekkoja ja tarve-esineitä. Maaseudun rauhassa kukaan ei häiriinny.
Jarkon elämänmuutos on väliaikainen ja totaalinen. Takana on puoli vuotta työtä nevoilla ja metsissä kuunnellen lintujen laulua ja hyttysten ininää, sillä vuodesta 2015 saakka hän on hoitanut Metsähallituksen luonnonsuojelualueita.
Paja sijaitsee vanhempien maanviljelystilalla parikymmentä kilometriä Iisalmesta itään. Paikat ovat tuttuja, sillä kuusivuotiaasta saakka Jarkko tottui tekemään siellä samoja asioita kuin vanhempansakin: ajeli traktoria, antoi lehmille heinää ja korjasi tavaroita, jos jotain meni rikki.
Kuka:
Jarkko Niskanen, 30Mitä tekee: Asuu Oulussa ja toimii luonnonsuojelutyöntekijänä Metsähallituksella. Takoo talvisin muun muassa puukkoja, historiallisia miekkoja sekä käyttö- ja koriste-esineitä pajassaan vanhempiensa kotitilalla Iisalmessa.
Harva tietää: Harrastaa jääputous- ja kalliokiipeilyä
Puukot ovat yksilöllisiä ja usein tilaajan toiveiden mukaan tehtyjä.
Puu vaihtui rautaan
Mies kokee, että elämän palaset ovat loksahtaneet kohdalleen, ja siitä kiittäminen on paljolti omaa perhetaustaa.
”Nikkarointi on aina ollut minun juttuni. Maatilallahan on työkalut ja materiaalia, joista pystyy värkkäämään. Veistelin pienestä saakka puumiekkoja kotona, ja kavereiden kanssa tuli leikittyä niillä monet ritarileikit”, hän toteaa.
Isä harrasti puukkojen taontaa, mikä sai Jarkon silmät kiilumaan innosta. Puumiekat vaihtuivatkin pian oikeisiin.
”Isällä oli pikkuinen ahjo ja alaisin. Siellä tuli taottua puukkoja jo teini-iässä, ja vähitellen tein muitakin metallitöitä, kuten valoin tinasta koruja.”
Jossain vaiheessa hän kiinnostui Suomen varhaishistoriasta, erityisesti rautakauden ajanjaksosta merovingiajasta ristiretkiaikaan. Tuon ajan runsasta esineistöä hän tutki tietokirjoista ja kävi ihailemassa museoissa.
”Usein ajatellaan, että Suomi olisi ollut köyhää takapajulaa, jossa myytiin mätäneviä turkiksia. Esineet kuitenkin osoittavat, että täällä on ollut paljon vaurautta ja osaamista jo varhain”, Jarkko innostuu.
Keväällä 2009 hän pääsi Joensuun ammattiopistoon opiskelemaan kovien materiaalien artesaaniksi ja käsityömuotoilijaksi. Satoja vuosia sitten tällainen ammattitaito oli kovaa valuuttaa, sillä sepät olivat kylän mahtimiehiä. He osasivat kesyttää raudan ja luoda esineitä, joita tarvittiin tuomaan elantoa, puolustamaan perhettä sekä tuottamaan esteettisesti kauniita tavaroita, joilla osoitettiin myös oma vauraus ja asema.
Hitsauslämpöön kuumennettu pakka pitää takoa nopeasti yhteen, ennen kuin lämpö laskee liikaa.
Takominen ei elätä
Viimeisenä opiskeluvuotenaan 2012 Jarkko alkoi miettiä oman pajan perustamista. Sellainen järjestyi Iisalmesta hänen vanhempiensa kotitilalta, jossa oli joutilas hirsirakennus. Hän remontoi sen uuteen käyttöön ja toi sinne sepän työssä tarvittavia välineitä.
Asunnon mies hankki läheltä Iisalmea, josta oli kätevää käydä pajalla parinkymmenen kilometrin päässä. Asunnossaan hän piti kuitenkin viimeistelyvälineet, joita tarvittiin muun muassa nahan työstämiseen.
Pian kävi selväksi, etteivät sepän hommat elätä. Työtahdin pitäisi olla valtava ja päivät pitkiä – eikä sekään välttämättä riittäisi.
”Olisi tehtävä kaikkea mahdollista aina lapioiden suoristamisesta lähtien. Lisäksi omien tuotteiden pitäisi olla yksinkertaisia, kuten naulakkoja ja kynttilänjalkoja sisustuskäyttöön. Puukoissakin täytyisi kehittää jokin halpa malli.”
Hän totesi, että moinen tappaa mielenkiinnon, innon ja luovuuden ja ajaa käsityöläisen kilpailemaan kiinalaisen halpatuotannon kanssa.
”Vaikka takominen itsessään on puuduttavaa, kauniin ja toimivan esineen suunnitteleminen ja työstäminen todellakin palkitsee.
Hän päätti, että sepän työtä ei ole pakko tehdä täyspäiväisesti vaan valikoiden ja jonkin toisen ammatin ohessa.
Välillä Jarkko tunnustelee ja tarkastelee konevasaralla litteäksi taottua pakkaa käsivasaran avulla.
Metsässä pitää viihtyä
Vanhempien maatilan jatkaminen olisi ollut yksi vaihtoehto, mutta Jarkko koki, että ainakin eläinten pitäminen sitoisi liikaa eikä hänellä ollut siihen edes paloa.
”Olen aina tykännyt vapaudesta. Voin lähteä vaikka vaelluksille aina, kun siltä tuntuu.”
Eräänä päivänä hän huomasi ilmoituksen, jossa Metsähallitus haki luonnonsuojelualueiden hoitajia. Työ käsitti käytännössä lumettoman ajan vuodesta. Maastokelpoisuutta edellytettiin, muttei välttämättä alan koulutusta.
Jarkolla oli silti kaikki työssä vaadittava: hän nautti vaeltamisesta ja osasi valmistaa ruuat luonnossa sekä hallitsi raivaus- ja moottorisahojen käytön. Lisäksi hänellä ei menisi sormi suuhun, kun jokin laite yskisi ja sivistyksen pariin olisi matkaa.
Työ on vienyt miestä nyt useita kesiä pitkin erämaita koilliskairasta Perämeren saariin. Yhtenä hetkenä hän on metsuri, toisena hetkenä hän ennallistaa suota tai rantanummia. Kortteeri voi olla autiotupa saaressa, vuokratupa tai teltta. Varusteet kuivuvat kamiinan lämmössä, ja ruoka valmistuu usein retkikeittimellä tai nuotiolla.
”On hankala kuvitella, että tällaiseen hommaan olisi päätynyt kaupunkilaistaustalla. Ei paljon auta valittaa, kun ilma on sakeana itikoita tai vettä tulee useita päiviä putkeen. Silloin kysytään halua ja kykyä olla luonnossa.”
Jarkon takoma miekka on varhaiselle viikinkiajalle hyvin tyypillinen.
Puukko maksaa 500 e
Jarkko sanoo käyvänsä pajallaan nykyään talvellakin harvakseltaan, mutta silloin hän takoo urakalla.
”En tee bulkkia, vaan jokainen esine on yksilöllinen. Puukoissa minulla on omat mallit.”
Usein joku tilaa lahjaksi vaikkapa metso- tai hirviaiheisen puukon, ja sellainen voidaan suunnitella yhdessä.
Jarkko korostaa, että takominen ei ole rahallisesti tai edes asennetasolla ammatillista toimintaa. Ja kuinka se voisikaan: puukon tekemisessä voi mennä viikko, sillä eri työvaiheita pitää odotella. Koristeellisessa miekassa taas palaa kuukauden päivät.
”Tuotteiden hinta on väkisin kova – puukot noin 500 eurosta ja miekat tonnista ylöspäin, mutta silti käteen ei jää mitään, Jarkko sanoo.
Viimeistelyt hän hoitaa Oulussa, missä hän asuu yhdessä naisystävänsä kanssa. Jaloissa pyörii vuoden vanha koira.
”Loppusijoituspaikkani on yhä löytymättä. Muuttaminen ei ole koskaan ollut minulle kummoinenkaan kynnyskysymys. Koti on siellä, missä mieskin.”
Konevasaralla tehty muovaus jatkuu käsivasaralla, jolla puukonterän viisteet muokataan lopulliseen muotoonsa.
Jarkon ahjo toimii perinteisesti hiilillä. Vanhojen aikojen käsipalkeiden sijaan ahjoon tuo ilmaa sähköpuhallin.
Kuumennuksen aikana pakan pintaan sirotellaan booraksijauhetta, joka poistaa osaltaan hitsautumista vaikeuttavaa kuonaa.
