Eläköön pannukahvi!

Olipa arki eli pyhä, tämä virkeä ystävä tervehtii leppoisasti joka aamu lämpimän myssynsä alta.

Päiväni alkavat menneen maailman meinigillä: joka aamu luen oikeaa, paperista sanomalehteä ja kuuntelen samalla radiota. Ja keitän pannukahvit.

Lähimmäisten ystävällinen vinoilu viimeksi mainitusta asiasta on tullut vuosien varrella varsin tutuksi. Juotko ihan oikeasti pannukahvia? No sitten ryystät varmaan tassillakin, hahhaa. Joskus jopa kaupan kassa kysyy, että ottiko rouva tahallaan pannukahvipaketin vai tuliko se noukittua vahingossa?

En ole koskaan omistanut kahvinkeitintä, edes sitä kaikkein yksinkertaisinta mallia. En oikeastaan edes tiedä, miten tässä on näin päässyt käymään. Luultavasti olen vain jämähtänyt vanhoihin tapoihini.

Pannukahvi valmistuu yhtä hyvin puuhellalla kuin nuotiollakin tai vaikkapa retkikeittimellä.

Pannukahvin maku kyllä miellyttää. Ammattilaistenkin todistusten mukaan pannuversiossa on täyteläinen aromi, koska sen valmistuksessa rasvoja ei suodateta pois. Keittämisellä ja pitkällä seisottamisella pannukahvista onnistuu tietenkin tekemään myös kitkerää sumpia.

Monet kahvimasiinat vierastuttavat teknisyydellään ja tylyn kalsealla ulkomuodollaan: nappuloita ja hanikoita löytyy kuin lentokoneen ohjaamosta, ja keittiön työtasosta nämä härvelit haukkaavat valtavasti tilaa. On perkolaattoria, presso- ja mutteripannua, mocca-masteria ja ties mitä hienouksia.

Pannukahvin laittaminen sujuu vaikka puolitajuttomana: vettä pannuun, nopea kiehautus, astia pois liedeltä, porot sekaan, pannu myssyn alle, viiden minuutin odotus ja kuuma, tuoksuva eliksiiri on valmista nautiskeltavaksi.

Moni väittää, ettei kiireinen nykyihminen millään ehdi keittää pannukahvia. Höpöjuttua. Herkkujuoman hautuessa voi häärätä jotain muuta, esimerkiksi rustata voileivät, jotka aikoo mussuttaa kahvin kanssa.

Kahvitarjoilun järjestäminen suurelle porukalle on keittimen kanssa touhuten kyllä ehdottomasti helpompaa kuin pannupelillä, se on pakko myöntää.

Selailin eräänä päivänä postilaatikkoon kannettua mainosläjää. Niissä oli tarjolla lukemattomia erityyppisiä kahvinkeittimiä, mutta niiden lisäksi myös muun muassa hiilihapotuslaitteita, ilmafriteerauskeittimiä, leivänpaahtimia ynnä muita fiinejä aparaatteja.

Tuli siinä mietiskeltyä, että missä ihmiset oikein säilyttävät kaikkia näitä koneita? Pitää löytyä valtava määrä kaappitilaa, metritolkulla työtasoa tai mielellään superkeittiö, jossa kaikki laitteet saavat olla koko ajan valmiiksi "käyttötilassa" kaapinovien takana.

Ja kaikkiin näihin vempaimiin tarvitaan tietenkin pistorasioita. Sähkön orjiahan tässä ollaan muutenkin jo vähän joka asiassa.

Kalleinkin keitin lakkaa pulputtamasta ja pysyy kylmänä, ellei töpseliin heru virtaa — vaikka kahvihammasta kuinka kolottaisi. Pannukahvi sen sijaan valmistuu yhtä hyvin puuhellalla kuin nuotiollakin tai vaikkapa retkikeittimellä.

Pannumyssyn tärkeä rooli kahvitteluhetken kokonaisvaltaisen tunnelman täydentäjänä pitää ehdottomasti mainita erikseen.

Asiallinen kahvipannu kestää pitkän ihmisiän ja säilyy vielä jälkipolvillekin täydessä iskussa. Siinä ei ole särkyviä osia tai muovia eikä sen käyttämisessä tarvita erillisiä suodatinpusseja. Kapistus on helppo tiskata, ja se mahtuu vaatimattomaan tilaan. Lisäksi pannun muotoilu on täydellinen.

Kahvinkeittimen valtavirrasta syrjäytymiseeni ei siis ole sisältynyt sen kummempaa tietoista ideologiaa tai harkittua teknikkavastaisuutta. Vaan kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, niin edustaahan sumppijunttius sähkövetoisessa kotitalouskoneiden yltäkylläisyydessä ekologista yksinkertaisuutta ja kestävyyttä. Olen siis saattanut vahingossa ja silkkaa pysähtyneisyyttäni osua niin sanotusti ajan hermoon.

Pannumyssyn tärkeä rooli kahvitteluhetken kokonaisvaltaisen tunnelman täydentäjänä pitää ehdottomasti mainita erikseen. Aina kun näen kirpputorilla myssyn, yleensä kutsuvan ja persoonallisesti sommitellun käsityön, korjaan aarteen kiireesti talteen. Kyseisiä luomuksia on jo kertynyt kelpo kokoelma.

Värikäs, usein vaihtuva "päähine" pitää kahvin sopivan lämpimänä ja toivottaa aamuisin leppoisat hyvät huomenet.

Kolumni on julkaistu alun perin Kodin Pellervossa 10/2020