Elon onni, lempi, ystävyys soi tänne kuin kaiku laulun lauhan

Kukkien ilmestyminen keväiselle hautausmaalle kertoo vuosisataisista perinteistä. Mitä edesmenneiden muistelu merkitsee meille jäljellä oleville?

Aluksi Hanna Peltonen, 44, pääsi miehensä haudalle vain kerran vuodessa. Kristian oli toivonut, että hänet laskettaisiin maan poveen Suomussalmella, josta he molemmat olivat kotoisin. Jouluna, hääpäivänä ja Kristianin kuolinpäivänä Hanna pyysi pohjoisen ystäviään viemään haudalle kynttilöitä tai kukkia ja kävi itse muualle haudattujen muistelupaikassa Lohjalla.

Nyt Hanna asuu Suomussalmella ja pääsee muistelemaan edesmennyttä puolisoaan niin usein kuin haluaa. ”Haudalla konkretisoituu se, että toinen on poissa. Usein siellä tulee kerrottua oman pään sisällä kuulumiset, ihan kuin toinen olisi vielä elossa.”

”Olen sanonut hänelle mielessäni, että kiitos kun olit.”

Kristianin äkillinen poismeno oli Hannalle valtava järkytys. Siksi leski on tuntenut – ja purkanut – haudalla monenlaisia tunteita. ”Alussa oli itkuhuutoparkua. Piti ihan pidätellä itseäni, etten olisi alkanut huutaa ihan järjettömästi.”

Vuosien mittaan vierailut Kristianin haudalla ovat saaneet uusia sävyjä. ”Nyt alan muistaa hyviä hetkiämme. Olen kiitollinen siitä, että Kristian opetti minulle niin paljon ja piti minusta hyvää huolta. Olen sanonut hänelle mielessäni, että kiitos kun olit.”

Välillä Hanna tuntee syyllisyyttä siitä, että on mennyt elämässään eteenpäin ja asettunut uuteen parisuhteeseen. ”Nykyään pyytelen Kristianilta anteeksi sitä, etten ole varma, tulenko aikanaan hänen viereensä.”

Käynnit kirkkomaalla ovat Hannalle yhä merkityksellisiä. ”Haudalla ajattelen, että Kristian ja minä olemme samalla maalla. Siinä ei ole kuin muutama metri multaa välissä.”

Ruokaryypyt haudalla

Läheisten haudoilla käyminen on ikiaikainen perinne. Suomalaisessa hautausmaakulttuurissa on kuitenkin ollut alueellisia eroja, ja tavat ovat myös muuttuneet aikojen saatossa, kertoo erikoistutkija Ismo Björn Itä-Suomen yliopistosta. ”Hautausmaa on yhteiskunnan peili, josta pystyy lukemaan laajempia muutoksia.”

Läntisessä Suomessa luterilainen kulttuuri on perinteisesti ollut hillittyä. Kirkkomaalla kävellään verkalleen ja puhutaan hiljaa, eikä hautojen sovi olla turhan prameita.

”Käytännössä hautojen hoitaminen oli naisten työtä.”

Idän ortodoksiseen perinteeseen kuuluivat juhlamenot. ”Haudoilla on käyty syömässä ja kaatamassa viinaksia sekä muistelijoille että vainajalle. Suomessa tapa jatkui viime sotiin asti, mutta Itä-Euroopassa sitä noudatetaan edelleen. Viime aikoina haudoilla syöminen on tullut maahanmuuttajien mukana meilläkin jonkin verran uudelleen muotiin.”

Nykyään seurakunta edellyttää, että omaiset pitävät hautapaikan siistissä kunnossa. Entisaikaan sosiaalisesta kontrollista huolehti yhteisö. ”Suomessa haudasta tehtiin 1900-luvulla kodin etäispääte. Joka kodin olemuksen saattoi nähdä siitä, miten talonväki kunnioitti esivanhempiaan. Käytännössä hautojen hoitaminen oli naisten työtä.”

Tällä vuosituhannella hautuumailla on alkanut näkyä yksilöityminen. Varsinkin lasten ja nuorten hautakiviin kaiverretaan koristeita, jotka kertovat edesmenneen harrastuksista. Muistoesineiksi kelpaavat vaikkapa lelut tai koriste-esineet.

”On nähtävissä, että vainaja kuuluu yhä yhteisön elämään. Joensuussa yhden tytön haudalle tuodaan aina avoin tupakka-aski.”

Unohdetut naiset esiin

Hautausmaita voi hyvällä syyllä pitää kulttuuri- ja paikallishistoriallisina helminä. Asiaan havahduttiin maailmalla jo sata vuotta sitten, jolloin suurmiesten haudoilla alkoi käydä ryhmiä. Suomessa ensimmäiset opastetut kävelykierrokset järjestettiin Helsingin Hietaniemen hautausmaalla. Viime vuosikymmeninä ilmiö on levinnyt koko maahan.

Opas Tiina Mikkola on vetänyt kirkkomaakierroksia Oulussa jo yli kaksikymmentä vuotta. Tänä kesänä aiheina ovat esimerkiksi tervaporvarit ja tehtailijat, kuvataiteilijat sekä sodan ja rauhan sankarit. ”Ihmiskohtalot puhuttelevat. Ehkä kierrosten osallistujat tuntevat myös ylpeyttä kotikaupungistaan ja sen kulttuurihistoriasta.”

”Me olemme täällä muistamassa hyvällä.”

Mikkolan lempikierros käsittelee naisten elämäntarinoita. ”Minua alkoi ottaa pattiin, että aina kerrotaan miehistä. Onhan hautausmaalla naisiakin!”

Merkkimiesten äitien, vaimojen ja tyttärien kohtaloiden tutkiminen on vaatinut melkoista salapoliisityötä. Parhaiksi lähteiksi ovat osoittautuneet gradut ja väitöskirjat, henkilöhistoriat sekä Kaari Utrion teokset. Esiteltävät asiat opas valitsee hienotunteisesti. ”Me olemme täällä muistamassa hyvällä, emme pahalla.”

Lemmikkejä isoäidille

Marjatta, 86, tottui jo lapsena käymään hautausmaalla äitinsä mukana. ”Haudoilla tavattiin muita ihmisiä ja vaihdettiin kuulumisia.”

Marjatalle hautausmaa on kotipitäjän historiasta kertova paikka, jossa hän voi muistella sukulaisiaan. Nykyään hän käy sukuhaudalla viikoittain. Haudanhoitorutiinit ovat pysyneet samanlaisina läpi elämän: kukkapenkit pidetään siisteinä ja hauta haravoidaan.

Yleensä Marjatta istuttaa haudalle begonioita ja harmaalehtiä, syksyllä kanervia. Leikkokukiksi hän valitsee kernaasti kotipihan tai kedon kukkasia. ”Isoäidistäni sanottiin, että hän tykkäsi lemmikeistä.”

Marjatta poikkeaa toisinaan myös ystäviensä ja tuttaviensa viimeisillä leposijoilla. Kirkkomaalla kierrellessä ajatukset kiertyvät ihmisten elämänkohtaloihin. Mieleen on jäänyt esimerkiksi lapsuudentoveri, jonka elämä päättyi aivan liian varhain. ”Olimme pyhäkoulun jälkeen uimassa, ja hän hukkui. Kyllä se aina mietityttää.”

Hei isä, minä täällä

Lappeenrannassa esiteltiin viime syksynä uudenlainen tapa kokea yhteyttä kuolleisiin rakkaisiin. Kaupunkiin perustettiin Suomen ensimmäinen Tuulipuhelin, jolla voi ”soittaa” edesmenneille läheisille. Käytännössä Tuulipuhelin on rauhalliselle julkiselle paikalle viety lankapuhelin, jossa ei ole toimivaa linjaa.

”Tuulipuhelin on vähän kuin itkuvirret: lupa surra.”

”Konsepti on lähtöisin Japanista, jossa Tuulipuhelin on toiminut keinona surun käsittelyyn”, kertoo ideaa Lappeenrannan kaupungille ehdottanut Kaisa Liukko. Hän perehtyi suruun opiskellessaan kuolindoulaksi eli henkilöksi, joka kulkee kuolevan tai tämän omaisen rinnalla. ”Tuulipuhelin on vähän kuin itkuvirret: lupa surra.”

Kaisa Liukko hankki myös omaan kotiinsa Tuulipuhelimen, jolla kokeili soittaa muutama vuosi sitten menehtyneelle isälleen. ”Kun laitoin luurin korvalleni, tuntui siltä kuin oikeasti olisin yhteydessä isään.”

Jutun otsikko on lainattu V. A. Koskennimen runosta Kesäyö kirkkomaalla.