Kerttu-karitsa kasvoi koiran kaverina rivitalossa, loikoili sohvalla, lenkkeili valjaissa ja matkusti kassissa. Sitten sen oli opittava taas lampaaksi.
Lammaskatras lampsii laitumelta pihaton suojiin. Mutta Kerttu-uuhi ujuttautuu ihmisten seuraan. Mai Kujala istahtaa koivun juurelle. Siihen asettuu myös Kerttu. Katseista välittyy syvä ystävyys.
Kuusi vuotta on kulunut siitä, kun Mai otti hoiviinsa ystävänsä Marika Sivosen vuorokauden ikäisen karitsan. Kaverukset olivat koettaneet antaa emänsä hylkäämän karitsan toisen synnyttäneen uuhen hoivattavaksi, tuloksetta. Kun Mai ehdotti, että hän ottaisi karitsan huomaansa, Marika varoitti ystäväänsä.
”Oletko varma, että haluat yrittää? Karitsa voi myös kuolla.”
Nyt Mai hymyilee kasvattinsa vieressä ja muistaa vastauksensa hyvin.
”Miksen yrittäisi? Se joko kuolee tai selviytyy.”
Niin muutti pikku-Kerttu Vihdin lampolasta rivitalokaksioon Nurmijärven Klaukkalaan. Vastassa oli Main vanha lapinkoira Cumma.
”Cumman hiukan ironinen ilme oli paljon puhuva: ‘Jaahas, tommosen toit. Tosi hauskaa…’”, nauraa Mai.
Kerttua oli parin tunnin välein ruokittava tuttipullolla. Sisällä vapaasti liikuskellessaan se käytti vaippoja, joihin Mai oli leikannut hännänreiät.
Pehmolelun näköinen otus nukkui ihan aluksi Main vieressä.
”Kerttu nojautui minua vasten, painoi päänsä tiukasti kiinni kaulaani ja tuhisi.”
Muutaman päivän päästä Kerttu sai kulmasohvan kulmaan oman aitauksen, jossa se sai nukkua pyyhkeitten päällä ilman hiostavia vaippoja. Silloinkin Mai nukkui ihan vieressä, ettei karitsalle tullut hätä.
Kun Mai vei villavan naperon ensimmäisen kerran vanhemmilleen hoitoon, he olivat ihastuksissaan mutta vähän ihmeissään.
”Kerttu kurkki muumikassista, ja yhdessä he päivittelivät, että mitä me tämän kanssa nyt tehdään? Mietimme kuitenkin, että miksei karitsan hoitaminen onnistuisi siinä missä koiranpennunkin opettaminen.”
Siihen aikaan Mai työskenteli koululääkärinä. Ei siinä auttanut kuin pakata Kerttu matkaan kassiin, kiinnittää kassi auton turvavyöhön ja napauttaa penkinlämmitin päälle.
”Koska Kerttu asui kotona, sen villoissa ei ollut heinänpölyä, joka olisi voinut aiheuttaa allergiaa. Lapsista oli hauskaa, kun lääkärillä oli karitsa, jota sai silitellä tai syöttää tuttipullosta, jos tarkastus sujui hyvin. Oppilaat, jotka olivat kuulleet asiasta vain huhun, luulivat sitä aprillipilaksi.”
Kerttu matkusti myös takin sisällä nojaten Main rintaa vasten. Apteekissa hän yritti pitää karitsan piilossa, mutta se sattui äännähtämään unissaan. Farmaseutti kysyi, että mikäs siellä on, pieni koirako.
”Ei kun karitsa, vastasin hymyillen ja raotin takkini lievettä. Kassissa Kerttu osasi pitää päänsä piilossa, kun silittelin villavaa päälakea.”
Tarina lääkärin matkassa kulkevasta karitsasta tavoitti myös Marikan.
”Eräs äiti hämmästeli, voinko kuvitella, heidän lapsensa koululääkärillä on lammas mukana töissä. Hymyn kera vastasin, että juu, voin kuvitella.”
Karitsa voimistui vauhdilla. Sisällä sille oli puettava liukuestesukat.
”Kerttu huvitteli hyppimällä eteisen kassikasaan ottaen vauhtia keittiöstä ja puski innoissaan kasseja. Vanhempani, sisarukseni ja Marika auttoivat villikon hoidossa. Välillä iskä haki hoidokin terveyskeskuksen edestä, kun minulla oli päivystysvuoro koululääkäripäivän jälkeen.”
Kerttu tottui nukkumaan kaikkien sylissä ja katsomaan telkkaria sohvalla. Kun vieraita kävi, totta kai lammaskin oli lounaalla. Synnyinkodissaan Kerttu vieraili viikoittain, kun Mai kävi ratsastamassa hevosellaan Marikan luona.
”Kun Kerttu kasvoi, se totutteli jäämään ratsastuslenkkien ajaksi muiden lampaiden seuraan. Lampolassa oli aitaus, johon pääsivät kulkemaan vain pikkukaritsat. Isot lampaat aluksi hylkivät ja puskivat Kerttua. Totutteluaikaa pidennettiin vähitellen”, muistelee Marika.
Lajitovereitaan Kerttu hämmästeli, mutta kulki kuin kotonaan koiralenkeillä koiran valjaissa. Vastaantulijoiden reaktiot olivat hauskoja.
”Ensisilmäyksellä näytti, että lenkillä oli pari koiraa. Toisella katsomalla moni hätkähti: Onko tuo lammas? Joskus saimme kuulla mainioita lammasmuistoja.”
Muutamassa kuukaudessa Maista ja Kertusta kasvoi kiinteä kaksikko.
Vieroitus oli molemmille haikea ja vaikea. Mai aloitti suojattinsa viemisen työpäivien ajaksi Marikan lampolaan. Pehtorinsalaatilla herkutellut Kerttu erottui selvästi porukasta. Se oli muita isompi ja puhtaanvalkea, kuin shampoolla pesty.
”Sydämeni oli särkyä joka kerta, kun Kerttu määki vimmatusti pienellä äänellään perääni. Hyvä ettei auton perään juossut. Pystyin samaistumaan äitiin, joka jättää ensimmäisiä kertoja eroa itkevän lapsensa päivähoitoon.”
Mai oli jo kotona opettanut Kertulle kiinteiden ruokien syömisen porkkana- ja kurkkukolikoilla. Heinää sille oli tarjolla kassissa, pöydänjalkaan sidottuna. Vähitellen Kerttu tottui, että pääsi illaksi takaisin rivitalokotiinsa – kunnes koitti aika jäädä kokonaan lampolaan.
”Vieläkin molemminpuolisen luopumisen muistelu riipaisee. Marika oli kärsivällinen ja antoi tehdä vieroittamisen vähitellen. En missään nimessä halunnut rikkoa Kertulle syntynyttä perusturvallisuuden tunnetta. Siitä oli kehittynyt niin vahva.”
Lampolaan kotiutunut Kerttu muistaa aina vastata määkimällä, kun sitä kutsutaan nimeltä. Marika nauraa, että Kertun avulla he ovat saaneet siirrettyä muita lampaita, sillä uuhi on aina vapaaehtoinen lähtemään ihmisen perässä ja muut lampaat seuraavat sen esimerkkiä.
”Auton ovea ei kannata avata Kertun nähden. Se loikkaa kyytiin ja on kerran yrittänyt jopa hypätä teurasautoon.”
Kekseliäällä lampaalla ei aika tule pitkäksi, kun se saa kulkea vapaana pihalla. Kerttu haluaa mieluusti tulla sisälle, kaataa kahvikaluston tai viedä pyykit narulta. Ja syödä mitä eteen sattuu.
”Poikani Noan ja kaverinsa Jasperin majaleikeissä Kerttu sai aina biisonin roolin. Kun huutelin poikia syömään, Kerttukin tuli”, muistelee Marika.
Kaikessa erikoisuudessaan Kertusta on kasvanut mitä luottavaisin ja sydämellisin terapialammas. Kun Marikan luona kävi pyörätuoleilla liikkuvia pieniä kehitysvammaisia lapsia, he saivat aina kokea uuhen varauksettoman ja lämpimän seurallisuuden. Main töissä Kerttu nousee vieläkin kahvihuonekeskusteluihin.
Nyt, koivun juurella, Kerttu koskettaa kuonollaan lempeästi Main kasvoja. Uuhi on sittemmin saanut lemmikkilampaan viran pienessä katraassa Nurmijärvellä. Marikan tai Main ei tarvitse matkustaa pitkälle Kerttua tervehtimään.
Kodin Pellervo on ystävä, jonka seuraan jokainen voi tulla juuri sellaisena kuin on. Jutuistamme välittyy mummolan kiireetön tunnelma, vaikka ne ovat raikkaasti tätä päivää. Elämme leppoisasti ja annamme toistenkin elää.
Eläinten asuntomessuilla esitellään luonnonmukaisia koteja kaikenkarvaisille eläväisille leppäkertuista kanoihin ja koirista pässeihin. Valmisteluissa on tarvittu lasten ehtymätöntä mielikuvitusta ja maan parhaiden järviruokotietäjien osaamista.
Lampurilla on paljon kavereita, jotka ovat mielellään mukana kaikessa. Kävelyretkillekin päkäpäät lähtevät emäntänsä keralla.
Lemmikin omistaja ei yleensä riemuitse irtokarvasta, mutta entä jos koiranvillaa käyttäisikin hyödyksi?
Talo metsän keskellä, seurana vain lauma lemmikkieläimiä. Katri Ekroth elää yksinkertaisesti. Kuntokaan ei pääse rapistumaan puusavotassa ja vettä kantaessa.
Suussa maistuu savuahven ja korvissa soi musiikki, kun tämä pari kurvaa tien päälle. Aamuisin ratkeaa, mihin suuntaan viiksikarvat tänään vipattavat.
Aino Krohnin lagottokoirat löytävät maan povessa piilottelevaa, huippuarvokasta herkkua. Tryffeleitä ylistettiin jo antiikin aikaan, ja ne ovat yhä himoittua herkkua.
Saku Koivisto ja hänen koiransa Jekku seilaavat Saimaalla lähes puolet vuodesta. Jekku taitaa veneilyn monet metkut.
Heinäkuisena yönä syntyi tumma, pitkähäntäinen prinsessa, jolla oli pieni valkoinen pilkku rinnassa.
Kun ihminen katoaa metsään, viranomaiset tarvitsevat pelastuskoirien apua. Työvaljaisiin puettu koira pitää tehtäviä ja harjoittelua haasteellisena leikkinä.
