Missä paikka paikan päällä...

Paikatut vaatteet eivät enää kerro köyhyydestä, vaan kädentaidoista ja ekologisista arvoista. Myös perinteinen ompeluseura on saanut nykyjälkeläisen: Korjauskaupunki-yhteisössä kunnostamisesta innostuneet oppivat toisiltaan.

Paikatut vaatteet eivät enää kerro köyhyydestä, vaan kädentaidoista ja ekologisista arvoista. Myös perinteinen ompeluseura on saanut nykyjälkeläisen: Korjauskaupaunki-yhteisössä kunnostamisesta innostuneet oppivat toisiltaan.

Pikamuotikaupasta ostetun paidan helmaan tulee reikä, kalliiden farkkujen haarat ovat revenneet. Villasukan kantapäästä vilkkuu paljas iho, ja itse tehdyn kaarrokeneuleen kyynärpäät alkavat kulua puhki.

Uusia vaatteita saisi kyllä kaupasta, mutta onneksi nykyään myös parsimisesta ja paikkaamisesta on tullut muotia. Kaikkea ei silti voi korjata.

”Meillä on paljon kertakäyttökulttuurivaatteita, ja ne on tehty niin huonoista materiaaleista, ettei niitä kannata paikata. Jos yhdestä kohtaa kunnostaa, se on sitten jo toisesta kohtaa rikki", kertoo Taitoliiton toiminnanjohtaja Minna Hyytiäinen. "Hyvin tehty, laadukas tuote kestää myös paremmin korjaamista.”

Pikilankaa ja maitoliimaa

Parsiminen ja paikkaaminen oli tavallista vielä 1960–70-luvuilla. Silloin korjattiin varsinkin lasten ja nuorten vaatteita, koska ei ollut rahaa ostaa uusia. Paikatuissa vaatteissa kulkeminen tuntui nololta: paikat viestivät köyhyydestä.

Kesälahtelaisen Heli Päivisen, 70, lapsuudessa korjattiin varsinkin työvaatteita. Hän muistaa isänsä parsineen pitkällä neulalla ja pikilangalla reikiä ja kiinnittäneen pahalta haisevalla maitoliimalla paikkoja housujen polviin ja persauksiin.

Heli ei joutunut käyttämään korjattuja vaatteita, mutta parsittuja sukkia kyllä. Joissakin suurperheissä lapset saattoivat kulkea paikatuissa vaatteissa.

”Kumikenkiin liimattiin mustia paikkalappuja. Niitä oli meilläkin ja koulussa monella.”

Vaate kantaa muistoja

Kun elintaso nousi, voitiin kuluneet vaatteet heittää pois. Nykyisin reikiä taas korjataan, eikä paikoista yritetäkään enää tehdä huomaamattomia. Muutos tapahtui Taitoliiton Minna Hyytiäisen mukaan viitisen vuotta sitten. Nyt parsitut villapaidat ja paikatut housut ilmaisevat kantajansa ekologista elämänasennetta ja kädentaitojen arvostusta.

”Paikat saavat näkyä – myös juhlavaatteissa – ja niistä ollaan ylpeitä. Ne kertovat, että tuote on rakas ja tärkeä ja sen käyttöikää halutaan pidentää, mutta se on lisäksi viesti ja vastalause kertakäyttökulttuurille."

Myös salolainen Margarita Livshits, 18, haluaa, että hänen vaatteensa kestävät mahdollisimman pitkään. Hänelle slow fashionin eli hitaan muodin ideassa on tärkeää, ettei aina tarvitse ostaa uutta.

”Jos ongelma on yksi reikä, on turha heittää vaatetta pois. Vaatteisiini liittyy muistoja ja haluan kokea niiden kanssa uusia asioita.”

Oppia koulusta ja kuvista

Paikata voi monella tavalla. Sukkia Margarita parsii perinteiseen tyyliin, mutta on hän korjannut reikiä myös japanilaisilla sashiko- ja boro-tekniikoilla, joilla tehdään yleensä näyttäviä paikkoja. Hänellä ei kuitenkaan ole tarvetta todistaa arvomaailmaansa erityisen näkyvästi.

”Sashiko- ja boro-parsinnassa paikka on tosi kestävä, mutta sen ei tarvitse olla näkyvä. Mustat farkut olen paikannut haaroista mustalla langalla, jolloin siinä on kuvio, mutta se ei näy kovin helposti. Niitä voi käyttää ihan samalla tavalla kuin ennen parsintaa.”

”Nyt paikat saavat näkyä – myös juhlavaatteissa – ja niistä ollaan ylpeitä. ”

Ohuen merinovillapaidan reiän päälle Margarita on huovuttanut saman väristä villaa, jolloin korjaus ei edes erotu. Ihastelua on herättänyt villapaita, jonka selässä olleet reiät Margarita peitti huovuttamillaan marjakuvioilla.

”Ne ovat paikkoja, jotka eivät näytä paikoilta.”

Ennen parsimista ja paikkausta opittiin koulussa, ja vieläkin jotkut opettajista vaalivat korjaustaitoja, mutta yleistä se ei ole. Margarita on oppinut sukkien parsimisen kuvia katsomalla ja soveltamalla matonkutomistaitoaan, mutta Heli muistaa oppineensa paikkaamisen sekä lapasten ja sukkien parsimisen jo kansakoulussa.

”Nykyisin en parsi villasukkia. Neulon niin paljon, että mieluummin puran terän ja neulon uuden, jos varsi on ehjä. Ompelutöille olen allerginen, enkä ole paikannut lasteni vaatteita”, Heli nauraen kertoo.

Korjataan yhdessä

Korjauskaupunki-toiminnan ideana on koota yhteen paikkaamisesta innostuneita ihmisiä. Touhu sai alkunsa Helsingissä kolmisen vuotta sitten.

Niko Lindgren, 40, on yksi Korjauskaupunki-yhteisön perustajista, hän sai elokuussa Taitoliiton Vuoden Korjausteko -palkinnon. Liiton tämän vuoden käsityötekniikkana on korjaaminen ja kunnostus.

Korjauskaupungin tapaamisia on noin kerran kuussa, ja niissä on paikalla aina vähintään yksi perustajista, mutta toiminta perustuu myös vertaisoppimiseen: Kaikki paikalla olevat auttavat ja neuvovat toisiaan. ”Mukana on tosi taitavia tekijöitä ja ihan ensikertalaisia, jotka eivät ole lankaa ja neulaa pitäneet kädessä korjausmielessä”, Niko kuvailee.

Joku käy Korjauskaupunki-tapaamisessa yhden kerran paikkaamassa tietyn vaatteen, osalle se on elämäntapa. Suurin joukko osallistujista on 30–40-vuotiaita, jotka korjaavat omia, puolisonsa tai lastensa arkivaatteita, kuten paitoja, housuja ja villavaatteita. Tekemisen ohessa keskustellaan korjauskulttuurista.

”On ollut kiva huomata, että yhdessä paikkaaminen vetää puoleensa.”

”Koen arvokkaaksi sen, että voi tehdä yhdessä muiden kanssa, ja sovittu tapaaminen antaa hektisessä nykypäivän menossa aikaa itselle. On ollut kiva huomata, että yhdessä paikkaaminen vetää puoleensa.”

Korjauskaupungissa paikataan paljon myös sukkia, eikä ainoastaan villasukkia. Niko Lindgren kertoo nähneensä jopa taidetta.

”Tavallisten sukkien paikkaus on tietynlaista harrastuneisuutta, sillä niitä ei ole tehty edes kestämään. Se on meditaatiota. Ihmiset ovat tehneet uskomattoman hienoja pykäpistopaikkauksia, jotka muodostavat villejä kuvioita sukan pohjaan.”

Seuraaville sukupolville

Niko aloitti paikkaamisen teini-ikäisenä 1990-luvulla. Hyviä farkkuja oli hankala löytää, ja hän halusi säilyttää mieluisan housuparin, vaikka muodissa olleet trumpettilahkeet olivat revenneet.

Opiskellessaan Iso-Britanniassa Nikolla ei ollut käytössä ompelukonetta. Silloin hän perehtyi käsin paikkaamiseen ja löysi myöhemmin sashiko-kirjonnan.

”Tykkään tehdä farkkuja sashikolla. Ne ovat hyvä keskustelunavaaja, samoin kuin näyttävästi paikattu päällysvaate, joka näkyy pitkälle. Pyrin herättämään keskustelua, ja hauskinta on, kun ihmiset tulevat kysymään ja keskustelemaan vaikka metrossa.”

Paikkaamisen ja parsimisen arvostus jatkuu toivottavasti seuraavilla sukupolvilla. Siihen pyrkii Niko myös palkkatyössään varhaiskasvatuksen opettajana.

”Käsin tekemällä ja käsitöiden kautta opetamme lapsille nykyistä kestävämpää elämää.”