Kolttasaamelaisia asuu Suomen Inarissa, Norjan Etelä-Varangissa ja Venäjällä Kuolan niemimaan luoteisosissa. Sevettijärvellä kolttain kieli ja kulttuuri elää, vaikka väki vähenee.

Tiina Sanila-Aikio pitää käsissään Gramota-arkistoa. Se on ainutlaatuinen todiste kolttien hallinta- ja nautintaoikeuksista.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio, 32, kannattelee varovasti painavaa lipasta, joka kuuluu Inarissa sijaitsevan Saamelaismuseo Siidan suurimpiin aarteisiin. Lipas on nyt otettu tilapäisesti pois vitriinistä; sen sisällä on säilytetty vuosisatojen ajan arvokasta Gramota-arkistoa.

Kyse on asiapapereista, jotka on liimattu reunoistaan yhteen. Yhdessä paperit muodostavat käärön, jolla on pituutta yli yhdeksän metriä. Asiakirjoista vanhin on vuodelta 1601 ja myöhäisin vuodelta 1775. Ne käsittelevät Suonikylän kolttien asemaa ja nautintaoikeuksia laidunmaihin ja kalavesiin.

Venäjän hallintovirkamiesten laatimat, tsaarien allekirjoittamat asiakirjat on kirjoitettu kirkkoslaaviksi. Koltat säilyttivät Gramotaa saumatussa puulippaassa, jonka kätköpaikan vuosisatoja tiesi vain muutama.

Lippaaseen on merkitty vuosiluku 1865. Sodan jälkeen lipas oli pitkään kadoksissa, mutta ”löydettiin” 1990-luvun puolivälissä Kansallisarkistosta. Aarteet ovat nyt Inarissa, lipas Siidassa ja konservoitu Gramota Saamelaisarkistossa kulttuurikeskus Sajoksessa.

Tämän vuoden lokakuussa Gramota hyväksyttiin Unescon Maailman muisti -luetteloon, joka sisältää ihmiskunnan merkittäviä arkisto- ja kirjastokokoelmia.

”Gramota on ainutlaatuinen todiste kolttien hallinta- ja nautintaoikeuksista kauan sitten. Sillä on valtava merkitys meille ja kaikille alkuperäiskansoille, joilla on oikeus maihinsa ja vesiinsä, mitkä muut kansat ovat liian usein julistaneet omikseen”, pohtii Tiina Sanila-Aikio.

Oma kulttuuri-identiteetti on tärkeä Sevettijärveltä kotoisin olevalle Sanila-Aikiolle. Hän on syntynyt kolttasaamelaiseen poroperheeseen ja on naimisissa inarinsaamelaisen poromiehen Leo Aikion kanssa.

”Olen onneksi vielä sitä sukupolvea, joka on päässyt elämään kulttuurin ytimessä perinteisten elinkeinojen ympäröimänä ennen tätä suurta yhteiskunnallista muutosta.”

Isä puhui tyttärelleen koltansaamea, mutta hän kuoli hyvin nuorena, ja tuolloin Tiina oli vasta kaksi ja puolivuotias. ”Olen tehnyt paljon töitä kielen kanssa: opiskellut sitä koulussa ja opetellut itse lisää. Nykyään puhun myös inarin- ja pohjoissaamea. Olen opettanut koltansaamea myös muille.”

”Puhun tyttärelleni Då´mnnalle koltansaamea, kun taas mieheni puhuu hänelle suomea ja inarinsaamea, jota tytär oppii myös kielipesässä.” Kuusivuotias Då’mnna sanookin osaavansa neljää kieltä: kahden saamenkielen lisäksi vielä suomea ja englantia.

”Se on oikea ilonhetki, kun lapsi käyttää vaikeita lauserakenteita oikein. Suomenkielinen suomalainen ei voi ymmärtää sitä, kuinka valtakieli vaikuttaa salakavalasti ja perusteellisesti. Nykyaikana on vaikea kasvattaa vahvasti saamenkielistä lasta.”

 
Gramota-arkistoa säilytetään Saamelaisarkistossa, kulttuurikeskus Sajoksessa.

Suomessa on kaikkiaan noin 600 kolttaa. Heistä kaksi kolmannesta, runsaat 400, asuu Inarissa ja heistä lähemmäs 250 Sevettijärvellä. Koltat ovat ortodokseja. Heidän kielensä, perinteiset pukunsa ja käsityönsä eroavat läntisestä saamelaisuudesta.

”Kolttasaamelaiset ovat leikkisiä ja iloisia ihmisiä, vaikka heidän perheillään on takanaan traagisia kohtaloita. Heidän on pitänyt jättää omat synnyinseutunsa ja lähteä uuteen paikkaan. Osa ihmisistä, kuten isotätini, jäi sodan jälkeen Venäjän puolelle”, Sanila-Aikio kertoo.

”Itse olen juurtunut Sevettijärvelle. Se on minun sielunmaisemaani: ääretöntä kivikkoa, jossa kasvaa jäkälää, pieniä käkkäräisiä koivuja ja paksuja aihkimäntyjä. Näätämöjoki erityisesti liikauttaa sydäntäni. Sellaisia maisemia ei ole muualla.”

Sevettijärvelle on Inarin keskustasta matkaa 115 kilometriä. Käytännössä Sevettijärvi muodostuu kymmeniä kilometriä pitkästä kyläketjusta, jonka sydämessä sijaitsee pieni ortodoksikirkko hautuumaineen. Siellä on myös koulu, jonka toisessa päässä on tilat kielipesälle. Lähin kauppa sijaitsee Norjan rajalla Näätämössä. Baaria ja postia ei enää ole.

 
Porotilan emäntä Toini Sanila pitää matkailuyritystä alueella, jonka valtteja ovat luonto ja hiljaisuus.

Kirakkajärven kulmilla pitää Sanilan porotilaa matkailuyrittäjä Toini Sanila, 67, Tiina Sanilan äiti, alkujaan Ilomantsista.

”Tulin Sevettijärvelle ensimmäisen kerran vuonna 1981 ortodoksiystävieni matkassa. Tapasin silloin mieheni Tauno Sanilan ja menimme naimisiin pari vuotta myöhemmin. Häitä vietettiin sekä Ilomantsissa että Sevettijärvellä. Häävieraita oli yli kolmesataa”, muistelee Toini Sanila.

”Tänne oli helppo sopeutua, sillä kyläläiset olivat hyvin yhteisöllisiä. Poroerotuksissa oli valtavasti porukkaa; myös lapsia, nuoria ja vanhuksia. Ne olivat isoja, leppoisia tapahtumia, jotka kestivät päiväkausia. Siihen aikaan elettiin ihan luonnon ehdoilla. Kesällä valvottiin myöhään ja lähdettiin perhekunnittain kalaan Näätämölle.”

Elämä muuttui, kun Toinin puoliso menehtyi nopeasti edenneeseen sairauteen. Kolmatta lastaan odottava Toini jäi yksin pienten tyttäriensä kanssa.

”Kyläyhteisö ja ystävät martta-ajoilta olivat silloin korvaamaton apu. Vaikeina hetkinä olen saanut voimaa myös luonnosta. Olen pysähtynyt katsomaan tähtitaivasta, revontulia ja ruskan kauniita värejä. Huolet ovat jääneet sinne.”

Toimelias nainen alkoi harjoittaa porotilalla matkailua, mikä kävi sujuvasti kotitalousopettajalta. Hän oli toiminut ennen Sevettijärvelle tuloa vuosia Lapin Marttapiiriliiton toiminnanjohtajana Rovaniemellä.

”Ensimmäiset vieraat olivat tuttuja marttoja ympäri Suomea. Vuosikymmenten mittaan Sevettijärvellä on käynyt matkailijoita Australiaa ja Uutta-Seelantia myöten. Heitä vetää tänne luonto ja hiljaisuus.”

Matkailuyrittäjän työn lisäksi Toini Sanila on ehtinyt olla opettajana ja rehtorina Sevettijärven koululla. Sieltä hän jäi eläkkeelle vuosi sitten. Päivät ovat täyttyneet myös monista luottamustoimista.

”Täällä oli välillä hiljaisempaa, mutta nyt nuoret paluumuuttajat ovat virkistäneet kylää. Kolttakulttuuri on äärimmäisen rikas ja elävä. Pitkäaikainen työ kantaa hedelmää.”

 
Kielipesän lastenhoitajat Leena Wesslin ja Marjo Semenoff ulkoilevat Kanelin, Samuelin ja Pietin kanssa.

Veikko Feodoroff, 51, on poromies. Juuri nyt hän on varsin kiireinen, sillä Sevettijärvellä on meneillään poroerotus.

”Olemme odottaneet lunta maahan ja jäitä vesistöihin, mutta talven tulo on kestänyt pitkään, taas jälleen kerran. Poronhoito on meillä hyvin merkittävä elinkeino. Tällä alueella ovat Näätämön ja Vätsärin paliskunnat, joissa molemmissa on kolmisenkymmentä omistajaa. Aktiivisia poromiehiä on parikymmentä.”

”Erotukset tapahtuvat Ahvenjärven ja Semekurtan aidoilla. Paikalle tulee yleensä apumiehiksi kyläläisiä, vaikka heillä itsellä ei olisikaan poroja”, Feodoroff kertoo.

Pedot huolestuttavat poromiehiä myös Sevettijärvellä. Karhu saalistaa poroja kesällä ja ahma läpi vuoden. Toukokuussa syntyvien vasojen uhkana on maakotka.

Feodoroff on toiminut pitkään, aina viime vuoteen saakka, kolttien luottamusmiehenä. Hänellä on selkeä käsitys, miten elinoloja Sevettijärvellä voisi kohentaa.

”Yksi suurimmista pulmista on vuokra-asuntojen puute. Kylään olisi kyllä tulijoita, mutta muuttajille ei ole tarjolla riittävästi asuntoja. Myös posti puuttuu, baari lopetti toimintansa. Lähin posti löytyy Inarista.”

Lääkäripäivystys toimii Ivalossa, jonne on Näätämöstä, Norjan rajalta, matkaa parisataa kilometriä ja Sevettijärveltä yli 150 kilometriä. Hätätapauksessa voidaan sentään hakeutua rajan yli Norjaan Kirkkoniemen sairaalaan.


Naisista keskimmäinen, kolttakäsitöiden taitaja Heini Wesslin opettaa Sara Wessliniä ja Kaisa Feodoroffia.

Peuralammen Camping -leirintäalueen tilausravintolassa käy kuhina, kun kylän naiset ovat kokoontuneet valmistamaan paikallista perinneruokaa: poronverimakkaraa.

Maria Porsanger ja Kaarina Parpala, joka pitää miehensä Teijo Feodoroffin kanssa leirintäaluetta mökkeineen, täyttävät makkaroita ja Sirkka Hakkola keittää niitä kattilassa.

“Makkaraan tarvitaan poron verta, vettä tai maitoa, ruis- ja hiivaleipäjauhoja sekä mauste- ja mustapippuria. Mukaan pienitään vähän poron kuuta, rasvaa, sekä kuullotettua sipulia”, neuvoo Hakkola.

”Makkarat kypsennetään poron ydinluusta tehdyssä liemessä, jotta ne saavat makua. Niitä on muistettava pistellä keitettäessä, etteivät ne halkea. Kypsät makkarat maistuvat hyvin puolukan kanssa.”

Paikalla on makkarantekijöiden lisäksi kyläläisiä, Sevettijärven koulun oppilaita ja opettajia sekä kielipesäläisiä. Lapset ovat tulleet paikalle laskemaan mäkeä ja maistamaan perinneherkkua. Jälkiruokaakin on luvassa. ”Ollaanko me herkuttelijoita?” kuuluu kysymys lasten pöydästä.

 

Sevettijärven koulu on monen mielestä kylän keskus. Tätä nykyä siellä on reilut parikymmentä oppilasta, kun esikoululaiset lasketaan mukaan. Opettajia on neljä. Koulurakennuksessa toimii myös kielipesä, missä lastenhoitajat puhuvat päiväkoti-ikäisille koltansaamea.

Seija Sivertsen, 60, on taas opettanut koltansaamea Sevettijärven koulun oppilaille. Vuosi sitten hänelle myönnettiin Kultainen kieli -palkinto kielen, kulttuurin ja kolttayhteisön hyväksi tehdystä työstä.

”Joskus on ollut vähän yksinäinen olo, koska koltansaamen opettajia on niin vähän. On pitänyt herättää kieli henkiin, kehittää oppimateriaalia ja uudissanastoa sekä motivoida oppilaita ja heidän perheitään kielen opiskeluun.”

Koltansaame sai oman kirjoitusasunsa Suomessa vasta 1970-luvulla, joten ensimmäiset aapiset tehtiin samaisen vuosikymmenen puolivälissä.

”Kielen opetukseen liittyy myös kulttuuri. Puhumme poroerotuksista ja paikallisesta ruokaperinteestä, teemme kolttakäsitöitä ja opettelemme leuddeja, kolttasaamelaisten lauluja.”

Sivertsen kasvoi kodissa, jossa ei puhuttu juurikaan suomea. Vanhemmat olivat kotoisin Suonikylästä. ”Muistan kun isä kävi ostamassa meille Blaupunkt-merkkisen radion Rovaniemeltä. Siitä kuunneltiin vain uutisia, koska pattereita piti säästää.”

Tähän mennessä koltansaamen on kirjoittanut ylioppilaskirjoituksissa äidinkielenään viisi oppilasta. Sivertsen on optimistinen tulevaisuuden suhteen, sillä kiinnostus kieleen on kasvanut viime vuosina.

 
Niemenmaan nelihenkisen perheen uusi koti on valmistumassa Rautujärven rantaan.

Arttu Niemenmaa, 38, löytyy Sevettijärven kylätyöpajalta, joka sijaitsee koulun pihapiirissä. Juuri nyt hän valmistaa Saamelaisarkistolle kopiota arvokkaasta Gramota-lippaasta. Puu on kestävää tervasmäntyä.

”Päädyin pohjoiseen siksi, että jouduin jättämään reuman takia edellisen työni Pilkingtonin lasitehtaassa. Hakeuduin Saamelaisalueen koulutuskeskukseen ja valmistuin sieltä artesaaniksi.”

Arttu Niemenmaa veistää Gramota-arkiston säilytyskotelon kopiota tervasmännystä

Inarissa Niemenmaa tutustui Heini Wessliniin, 34, joka opiskeli samassa oppilaitoksessa saamenkäsitöitä. Heinin juuret ovat Sevettijärvellä, minne pariskunta asettui viisi vuotta sitten. Perheeseen kuuluvat lapset Kiurel Pietari eli Pieti, 4, ja Agafia eli Kaneli, 1. Uusi koti, perinteinen hirsitalo on valmistumassa Rautujärven rantaan.

Pariskunta haluaa asua Sevettijärvellä ja siirtää kolttasaamelaista kulttuuria seuraavalle polvelle. Molemmat ovat opetelleet kieltä ja puhuvat sitä lastensa kanssa, ja lisää oppia lapset saavat kielipesässä.

Heini Wesslin on perehtynyt kolttakäsityöhön ja opettaa taitojaan edelleen muille. Oppinsa hän on saanut mummoiltaan sekä käsityömestari Matleena Fofonoffilta. Taidonnäytettä, kolttavaimon helmikirjailtua lakkia, voi ihailla Saamelaiskulttuurikeskus Sajoksessa.

Arttu Niemenmaa on kotiutunut Sevettijärvelle. Tekemistä riittää, mutta kiireen tuntua ei ole; elämässä on rauhallinen tahti.

”Enovainaa asui aikoinaan Ivalossa, joten nämä seudut ovat minulle tuttuja jo lapsuudesta. Enoni tapasi sanoa, että maailman hienoin paikka löytyy Inarijärven latvoilta.”

RIITTA SAARINEN, teksti
HARRI NURMINEN, kuvat

Jaa artikkeli