Vanhenemisessa on myös hyvät puolensa. Jo hyvissä ajoin voi alkaa miettiä, kuinka lisääntyvän vapaa-ajan pystysi käyttämään itselle mielekkäimmällä tavalla.
Vanheneminen saattaa tuntua olevan jatkuvaa alamäkeä: elämänpiiri kapenee, ystäviä kuolee, muisti pätkii, tulee sairautta, kipuja ja pelkoa ”muiden armoilla olemisesta”. Siis pelkkää luopumista. Psykologi, psykoterapeutti Marja Saarenheimo kääntää ajatukset päinvastaiseen suuntaan ja herättelee pohtimaan, mitä kaikkea mukavaa voi ottaa mukaan vanhuuteen ja kuinka harjaantua sietämään iän tuomia epämukavuuksia.
”Ikääntyminen ei ole syy päästää irti elämänhalusta, uteliaisuudesta, omista kyvyistä ja itsensä haastamisesta”, hän muistuttaa.
Jokaisella on oikeus vanheta omalla tavallaan. Kaikkeen hulinaan ei tarvitse osallistua. Toisaalta kannattaako työuran jälkeistä elämänvaihetta viettää menneeseen tuijotellen ja tuttuja kuvioita toistellen?
”Kiinnostavampaa on ottaa selvää, mihin kaikkeen pystyy vielä itse vaikuttamaan.”
Elämään mahtuu myös menetyksiä ja koettelemuksia, joille emme voi mitään. Joillakin näitä väistämättömyyksiä on enemmän kuin toisilla.
”Ihmiset eivät ole samalla lähtöviivalla, eikä kaikilla ole samoja mahdollisuuksia”, Saarenheimo myöntää.
”Silti voimme ainakin yrittää hyväksyä elämän väistämättömyydet. Se ei tarkoita kohtaloon alistumista, mutta auttaa suuntaamaan katsetta eteenpäin.”
Vanhuutta ei voi tuntea, ennen kuin on sen itse kokenut. Siksi Saarenheimo ei halua esiintyä vanhuuden asiantuntijana, vaikka hän 66-vuotiaana vanhenemisesta jotain jo tietääkin. Neljä vuotta sitten syntyi kirja Vanhenemisen taito. Lisäksi hänellä on takanaan pitkä ura tutkijana Vanhustyön keskusliitossa.
Omanlaista vanhenemista
Ikääntymisen tutkimuksessa puhutaan onnistuneesta vanhenemisesta (succesful aging) ja siitä, mitä se vaatii. Pitäisi olla alati puuhakas ja moneen ehtivä kuin työelämässä ikään.
”Ajatellaan, että vanheneminen on tietynlaista ja että meidän pitäisi toimia juuri tietyllä tavalla. Se aiheuttaa turhaa vertailua ja tuottaa onnetonta vanhenemista”, Saarenheimo huomauttaa.
Toiset haluavat eläkkeelle päästyään nauttia siitä, että saavat vain olla ja tehdä asioita omaan tahtiinsa. Monet innostuvat toteuttamaan haaveitaan, joille ei aiemmin ollut aikaa.
”Niiden ei tarvitse olla suuria elämyksiä. Joku on voinut haaveilla vaikkapa mahdollisuudesta lukea runoja ja romaaneja tai möyriä puutarhassa.”
Vuosia sitten Saarenheimo haastatteli tutkimusta varten erästä 75-vuotiasta naista, joka oli juuri osallistunut kolmannen kerran akvarellien yhteisnäyttelyyn. Hän oli aina unelmoinut maalaamisesta, mutta oli vanhempiensa toiveesta hankkinut itselleen ”kunnon ammatin”. Nyt eläkkeellä hän saattoi antautua täysillä luovaan työhön.
Elämään tarvitaan pysyvyyttä, jotta olo tuntuu turvalliselta. Liiallisena se voi kuitenkin tylsistyttää. Saarenheimolle uusista asioista kiinnostuminen on elämän suola, koska mieli kaipaa virikkeitä.
Hän muistuttaa, että aivot ovat ihmisen tärkein työkalu. Siksi niistä kannattaa pitää huolta. Se tarkoittaa terveellistä ravintoa, säännöllistä liikuntaa ja riittävää unta.
”Koska aivoja ei ole luotu olemaan jouten, ne kaipaavat treeniä. Ratko ristisanatehtäviä, kuuntele musiikkia, tee käsitöitä tai opettele jokin uusi taito. Piristykseksi riittää sekin, että poikkeaa tutulta kävelyreitiltä tai tekee aamutoimet uudessa järjestyksessä.”
Aivoihin pätee nimittäin sama sääntö kuin lihaksiin: jos niitä ei käytä, ne surkastuvat.
Joskus on hyvä unohtaa
Vanhetessaan ihminen voi eheytyä ja viisastua. Jotkut asiat vahvistavat tyyneyttä ja hyvinvointia, jotkut taas häiritsevät sitä. Sellaisia ovat esimerkiksi tuskalliset muistot.
Katkeroitunut pitää kynsin hampain kiinni muistoistaan, koska ei suostu unohtamaan kokemaansa vääryyttä. Uhriutunut miettii, miksi elämä on mennyt niin kuin on mennyt.
Ahdistava muisto saattaa nousta mieleen sitä itsepintaisemmin, mitä kovemmin sitä yrittää torjua. Saarenheimo neuvoo ratkomaan ongelmaa terveyskeskuksessa esimerkiksi psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Myös seurakunnilta ja joiltakin järjestöiltä saa keskusteluapua.
Ikääntymisessä pelottaa omatoimisuuden menettäminen. Se, ettei elämä ole enää omissa käsissä. Hätää ovat lisänneet vanhusten laiminlyönnit hoivakodeissa.
”Avun pyytäminen tai vastaanottaminen tuntuu ylipäätään vaikealta. Suomessa kun on totuttu ajattelemaan, että kaikkien pitää pärjätä itsekseen. Tämä koskettaa erityisesti vanhempia ikäpolvia. Moni sinnittelee liian kauan omillaan.”
Saarenheimon mukaan riippuvuus mielletään usein yksipuoliseksi asiaksi, vaikka se on aina vastavuoroista.
”Kukaan meistä ei selviydy yksin.”
Holhoava asenne ärsyttää
Ikääntymiseen liittyy myös turhautumista ja tarpeettomuuden kokemuksia.
”Ihmisiä ärsyttää tulla kohdelluiksi vähäjärkisinä ja näkymättöminä vain siksi, että he ovat vanhoja. Aivan kuin he eivät enää olisi täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä.”
Saarenheimo kertoo, kuinka hänen äidiltään evättiin korkean iän perusteella oikeus toimia muistisairaan puolisonsa edunvalvojana 2000-luvun alussa. Samantyyppistä holhoavaa asennetta hän näkee yli 70-vuotiaille kohdistetuissa koronarajoituksissa.
”Kaikki ikääntyvät niputetaan yhteen, vaikka emme ole mitään harmaata massaa. Olemme joukko erilaisia ihmisiä ja tarvitsemme asiallista kohtelua myös eläkeläisinä.”
Eläkkeellä voi pudota tyhjän päälle. Tyhjä kalenteri ahdistaa erityisesti silloin, kun työ on ollut keskeinen elämän sisältö. Saarenheimon mielestä olisi hyvä, jos eläkkeelle voisi siirtyä vähitellen, esimerkiksi osa-aikatyön kautta.
”Tulevaan kannattaa valmistautua hyvissä ajoin miettimällä, miten aikansa käyttää. Monet tekevät vapaaehtoistyötä, koska siinä voi auttaa muita ja saada itselleen henkistä vireyttä.”
Ikäpolvet hyödyttävät toinen toisiaan.
”Vanhoja ihmisiä tarvitaan tuomaan asioihin perspektiiviä ja asettumaan vastahankaan kaikkein järjettömimmille hullutuksille ja epäilyttävimmille uudistuksille”, Saarenheimo sanoo.
Erityisesti heitä tarvitaan rohkaisemaan ja kertomaan nuoremmille, että aina ennenkin on selvitty.
