Kuolinsiivouksesta tuli muotitermi muutama vuosi sitten. Yhtä hyvin voisi puhua elämänsiivouksesta. Kumpikin tarkoittaa tarpeettomista tavaroista luopumista. Olisiko nyt sen aika?
”Antiikkituolit ja -pöydän pidän. Samoin taulut ja keittiön kattolampun”, tamperelainen Tuula Hynynen, 80, tiesi heti, kun hän alkoi valita tavaroita uuteen, entistä pienempään asuntoon. Leskenkotiinsa.
Esineet kertovat hänelle suvusta ja eletystä elämästä. Koristeellisia huonekaluja ovat käyttäneet jo Hynysen isoisoisovanhemmat. Lamppu on vuosikymmeniä tuonut ruokapöydän päällä valoa ja kodikkuutta.
Paljon muuta Tuula on sen sijaan laittanut poistoon. Huonekaluja on mennyt myyntiin, kierrätyskeskuksiin ja jäteasemille. Vaatteita hän on kantanut hyväntekeväisyyskirpputoreille ja kirjoja divareihin ja kirjastojen lahjoituspisteisiin. Kirjoja jäi silti enemmän kuin uuden kodin hyllyihin mahtuu.
”Aion edelleen viedä joka viikko muutaman romaanin kirjaston lahjoituskärryyn. Menee varmaan vuosi ennen kuin saan annettua niitä riittävästi pois.”
Aika muuttaa tarpeita
Tuula Hynysen muuttoraivausta voisi kutsua myös kuolinsiivoukseksi. Termin lanseerasi muutama vuosi sitten ruotsalainen Margareta Magnusson kirjassaan Mitä jälkeen jää. Hänestä jokaisen tulisi setviä omaisuutensa jo elinaikanaan, jotta tavaravuori ei jäisi perillisten niskoille.
Joensuulainen ammattijärjestäjä Sanna Koskinen pitää Magnussonin neuvoa hyvänä, kunhan kuolinsiivouksella ei syyllistetä ketään.
”Mieluummin puhuisin elämänsiivouksesta – tarve tavarasta luopumiseen ja kodin järjestämiseen kuuluu moneen ikään ja elämänvaiheeseen.”
Tutkija Päivi Timoselle sekä kuolinsiivous että muut kotien järjestelytrendit liittyvät yhteiskunnan muuttumiseen. Ajan myötä ihmisten tavarasuhde saa uusia muotoja ja jännitteitä.
”Niukkuuden ajasta siirryttiin ensin yltäkylläisyyteen, mutta nyt meistä on tulossa yhä ilmasto- ja kulutuskriittisempiä”, Helsingin yliopiston kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja tiivistää.
Mitä varastoon kätkeytyy?
”Useimmat meistä näyttävät mieluummin haalivan tavaraa kuin heittävän sitä pois”, Magnusson havainnoi kirjassaan. Se on Sanna Koskisen mielestä sekä inhimillistä että opittua.
”Haalimisen juuret ovat pula-ajassa. Silloin kaiken säilyttäminen oli perusteltua. Tarpeettomistakin tavaroista luopuminen voi tuntua vaikealta, jos on elänyt niukkuudessa. Nyt tavaraa kuitenkin saa paljon ja halvalla, joten meidän on kyseenalaistettava vanhoja malleja ja opeteltava uusia.”
Kippoa, mutteria ja muuta sälää kertyy erityisesti, jos asuu pitkään samassa paikassa ja jos on varastotilaa. Tavaroiden läpikäyminen vie aikaa ja energiaa, ja siksi Magnusson kannustaa aloittamaan ennen kuin voimat iän ja sairauksien myötä hiipuvat. Hänestä katse kannattaa ensin suunnata kellareihin ja ullakoille, varastoihin ja komeroihin, joihin ylimääräinen tavara usein sysätään ja unohdetaan.
”Koteihin kerrostuu monenlaista. Keittiöt esimerkiksi ovat huolella varustettuja, koska se on meille normi, vaikka oikeasti kokkaamisen sijasta söisimme paljon noutoruokaa. Pidämme ehkä tallessa myös aikuistuneiden lastemme vanhoja leluja”, Päivi Timonen kuvailee.
”Monille kertyy myös perintötavaraa. Eikä surun keskellä pysty miettimään, minkä verran tarvitsee ja mitä omaan kotiin mahtuu”, Sanna Koskinen on huomannut.
Kaikkea ei voi korvata
Ammattijärjestäjä neuvoo asiakkaitaan ensimmäiseksi vain ajattelemaan.
”Itseltään kannattaa kysyä, mitkä tavaroistani ovat kaikkein tärkeimmät. Ne pitää ainakin säilyttää. Kuten lempivaatteet tai astiat, joita eniten käyttää. Luopuminen puolestaan kannattaa aloittaa tavaroista, jotka herättävät päinvastaisia ajatuksia”, Koskinen kertoo.
Tärkeitä esineitä voi Päivi Timosen mukaan tunnistaa myös ajattelemalla aikaa oman kuoleman jälkeen: mitkä ovat ne tavarat, jotka ensimmäisenä haluaisin siirtää seuraavalle sukupolvelle.
Tavaroiden merkityksen lisäksi on hyvä miettiä niiden määrää: Montako lakanaa ja pyyhettä oikeasti käytän? Montako lautasta ja villasukkaparia tarvitsen?
”Vastaus riippuu omasta arjesta. Joku voi tarvita kymmenen erilaista ulkoilutakkia, mutta jollekin riittää kaksi”, Koskinen tietää.
Mitään korvaamatonta siivouspuhurin kynsiin ei kannata antaa. Ukin sotamitalin tai isovanhempien kirjeenvaihdon menettäminen voi myöhemmin harmittaa.
Tuula Hynynen päätti säilyttää valokuva-albumit. Kuvien avulla hän voi palata muistoihin matkoista edesmenneen miehensä kanssa.
”Pojalleni matkavalokuvat sen sijaan eivät merkitse samaa kuin minulle, joten aikanaan hän voi vapaasti heittää ne pois. Olen neuvonut hävittämään heti myös muistiinpanot, joita kerään lukupiirieni kirjoista ja jotka haluan vielä säilyttää.”
Matkatakki ja taikinakulho
”Tätä takkia hän käytti Italian matkallamme”, Tuula Hynynen ajatteli haikeana, kun hän pakkasi pois miehensä vaatteita.
”Tavaroihin liittyy muistoja ja tunteita, mikä voi vaikeuttaa luopumista. Vaikeiden ratkaisujen sijaan kannattaakin aloittaa helpoista”, Sanna Koskinen rohkaisee.
Kivuttomasti poistoon päätyvät esimerkiksi vanhat lehdet tai vhs-kasetit, joiden katsomiseen ei enää ole nauhuria. Samoin vanhentunut elektroniikka ja tavarat, joista voi järkiperäisesti selittää, että niitä ei ole käyttänyt vuosiin.
”Osa sellaisista tavaroista on saattanut joskus olla tärkeitä, mutta niihin liittyvät taidot tai rutiinit ovat jo hävinneet. Toisaalta esineiden estetiikka voi kiinnostaa ja siksi vaikkapa vanha Arabian taikinakulho saa jäädä, vaikka sitä ei enää käyttäisi”, Päivi Timonen pohtii.
Käyttö-, tunne- ja kauneusarvojen lisäksi esineillä voi olla design- tai jälleenmyyntiarvoa. Se sai Tuula Hynysen kirjoittamaan pojalleen muistiinpanoja joistain esineistä, jotka kannattaisi säilyttää.
”Muuten poikani tuskin tietäisi niiden arvoa.”
Materiaalinen testamentti
Kirjailija Margareta Magnusson ajattelee kuolinsiivouksella ennen kaikkea helpottavansa läheistensä elämää. Sanna Koskinen korostaa käytännöllistä puolta: kun tavara vähenee, kotiarki helpottuu ja esimerkiksi kompastumisen vaara pienenee. Päivi Timosta kuolinsiivous kiinnostaa myös identiteettiin liittyvänä tutkimuksena.
”Voiko kuolinsiivous olla eräänlainen materiaalinen testamentti? Siitä, millaisena ihmisenä haluaisin ihmisten näkevän minut kuolemani jälkeen?”
Kuolinsiivouksen tekemättä jättäminen voi sekin auttaa jälkipolvia. Samalla kun käy läpi menettämänsä ihmisen tavaroita, käy läpi myös hänen elämäänsä. Se kuuluu surutyöhön.
