Siirry sisältöön

Kangasalalainen Johanna Huhtamäki oli ollut aina iloinen ja myönteinen, tottunut puskemaan eteenpäin tilanteessa kuin tilanteessa. Sitten tuli avioero, joka pakotti kohtamaan piiloon sysätyt tunteet.

”Yritin toipua vuosia kestäneestä väkivaltaisesta parisuhteesta ja päästä mahdollisimman nopeasti kohti parempaa ja onnellisempaa elämää.”

Terapeutti kannusti ottamaan vastaan hajottavaan elämänvaiheeseen liittyvät ikävät tunteet, mutta Johanna ei tähän suostunut. Hänellä itselläänhän oli jo toimiva strategia: positiivinen ajattelu ja kaikkein negatiivisten tunteiden poistaminen.

Aika kului, mutta hyvän elämän palaset olivat edelleen levällään.

”Mieliala ei kohentunut, vaikka pidin etäisyyttä kielteisiin asioihin. Olo oli todella tyhjä”, Johanna kertoo.

 

Tunteiden vyöryssä

Eräänä iltana suojaukset murtuivat. Kaikenlaiset tunteet vyöryivät päälle voimalla. Hän tunsi ankaraa pettymystä rikkoutuneesta perheestä ja tuhoutuneista unelmista. Pelko epävarmasta tulevaisuudesta sai vatsan kiertämään.

Sitten iskivät hyökyaaltoina viha ja raivoava kiukku koetusta kärsimyksestä. Johanna oli vihainen myös itselleen.

”Miksi olin ollut niin tarvitseva ja epäitsenäinen? Miksi en osannut puolustautua? Halusin käpertyä kasaan häpeästä, sillä eihän tässä pitänyt käydä näin.”

Yhtään vähäisemmäksi ei jäänyt suru, sillä suhteessa oli ollut paljon hyvääkin.

”Mutta jotain alkoi vähitellen muuttua. Ensin kului kokonainen päivä ilman, että olisin tuntenut ahdistusta. Sitten huomasin hymyileväni ja nauravani enemmän. Pystyin vihdoin nukkumaan ilman toistuvia heräämisiä. Lopulta, täysin odottamatta, tunsin jotain, mitä en ollut tuntenut vuosiin — pienen onnen läikähdyksen.”

 

Kiitollisuus heräsi

Kolmen vuoden päästä edessä oli kuitenkin toinen pysähdys.

”Vuonna 2012 aloin kuulla kummallista kohinaa. Aivan kuin päässä olisi pauhannut koski”, Johanna kuvailee.

Korvalääkäri passitti hänet magneetti- ja varjoainekuvauksiin. Oireiden syyksi paljastui verisuoniepämuodostuma, joka lisäsi aivoverenvuodon riskiä.

”Sydämensykkeen tahdittama kohina oli siis osittain väärää reittiä virtaavan veren ääni. Epämuodostuman synnyttämä ’oikovirtaus’ aiheutti myös kipua.”

Verisuonet operoitiin saman tien, mutta oireilu alkoi uudestaan. Epäiltiin, ettei toista operaatiota voida tehdä.

”Se oli shokki. Ajattelin vähän ironisestikin, että juuri kun alkoi näyttää valoisammalta, tuli takapakkia. Kiitollisuuden tunne heräsi siinä vaiheessa, kun luulin, ettei mitään ole enää tehtävissä. Jos elämä loppuisikin, niin siinä oli kuitenkin ollut paljon hyviä asioita ja ihmisiä.”

Toimenpide kuitenkin onnistui, ja Johanna parani.

Samoihin aikoihin Johannan äiti sairastui vakavasti. Kun äidin kunto huononi, häntä oltiin siirtämässä ympärivuorokautiseen hoitoon palvelutaloon.

”En halunnut dumpata äitiäni sinne, vaan hankin paritalon, remppasin sen ja otin äidin talon toiseen päähän asumaan. Näiden järjestelyjen ansiosta pystyin huolehtimaan hänestä paremmin oman työni ja lasteni hoidon ohella.”

 

Torjunta sairastuttaa

Parhaimmillaan vastoinkäymiset opettavat hyväksyntää. Silloin on valmis päästämään irti täydellisestä tunteiden hallinnasta ja antamaan pahalle ololle niin paljon aikaa kuin se tarvitsee.

Aiemmin Johanna ei uskaltanut kohdata vaikeita ja kipeitä asioita, vaan katsoi mieluummin niiden ohi.

”Ennen avioeroa vakuuttelin terapeutille, ettei minua ole kohdeltu väkivaltaisesti, mieheni on vain vähän äkkipikainen.”

”Kokeilin myös ties mitä keinoja välttääkseni, korvatakseni tai estääkseni epämiellyttäviä tunteita. Hetkellisesti se onnistuikin, mutta viimeistään yön pimeinä hetkinä nuo samaiset tunteet valtasivat mielen entistä vahvempina.”

Tunteiden kohtaamisen merkityksestä löytyy myös tutkittua tietoa. Vuonna 2018 julkaistiin Berkeleyn yliopistossa tehty tutkimus, jonka mukaan negatiivisten tunteiden vastustaminen tai niiden tiukkapipoinen tuomitseminen lisäävät psykologista stressiä.

Lisäksi tutkimuksessa ilmeni, että ihmiset jotka hyväksyvät surun, kiukun ja pettymyksen kaltaiset vaikeat tunteet, kokevat vähemmän erilaisia mielenterveydellisiä häiriöitä kuin ne, jotka haluavat välttää ja estää ikävät tunteet.

Osalla pakkopositiivisuus kumpuaa lapsuudesta, jolloin pettymykset opetettiin lakaisemaan maton alle. Johannan mielestä nämä kasvatusmenetelmät kätkevät sisäänsä uskomuksen siitä, että meidän pitäisi pystyä kytkemään tunteet päälle ja pois pelkän tahdonvoiman avulla.

”Meillä oli kotona salliva ilmapiiri, mutta minua kiusattiin koulussa. Tuntui pahalta, kun ei hyväksytty joukkoon. En kuitenkaan halunnut kiusaajien näkevän, kuinka paljon minuun sattui. Rakensin ympärilleni muurin, jonka pystyin purkamaan vasta nyt aikuisena.”

 

Pysähtyminen, jopa paikalleen jämähtäminen, tekee tilaa uudelle.

Iloisuuden naamiot

Kaikki tunteet ovat tärkeitä, jopa välttämättömiä. Voisiko olla jopa niin, että negatiiviset tunteet muuttuvat vähemmän epämukaviksi, kun niitä oppii kuuntelemaan ja ymmärtämään, Johanna pohtii.

”Jos on keskellä kriisiä, niin pitääkö silloinkin pakottaa hymy kasvoilleen ja vakuutella elämän olevan toivorikasta ja kepeää? Vie paljon energiaa olla rohkea ja itsenäinen, jos kaipaa tukea ja haluaisi edes hetken tuntea jonkun tarjoamaa turvaa.”

Vaikeat tunteet eivät tee meistä huonoja ihmisiä, vaikka niin voisi helposti ajatella. Somevirtaa selatessa toisten elämä näyttää olevan kuin silkkiä vaan, vaikka todellisuudessa emme tiedä hölkäsen pöläystä, mitä kukakin käy läpi.

”Vaikka olen edelleen suuri myönteisen ajattelun puolestapuhuja, en enää halua piiloutua iloisuuden naamioon”, Johanna sanoo.

 

Pakollinen pysähdys

Vaikeat tunteet pakottavat meidät pysähtymään, mikä ei ole huono asia.

”Surun vallassa pyykinpesu, ruuanlaitto tai muut arkiset askareet voivat tuntua ylitsepääsemättömiltä. Mutta hetkellinen paikoilleen jämähtäminen on myös mahdollisuus: voi kerätä voimia ja pohtia elämänsä suuntaa.”

Näin kävi Johannallekin, joka sairaalassa tehtyjen operaatioiden jälkeen päätti toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa opintojen jatkamisesta.

”Paraikaa teen väitöstutkimusta menestyksestä. Haluan selvittää, mitkä ajattelumallit saavat jotkut ihmiset menemään eteenpäin ja toteuttamaan unelmansa. Samalla opiskelen positiivisen psykologian maisteriksi.”

Itselle vaikeimmin hyväksyttäväksi tunteeksi hän nimeää avuttomuuden.

”Olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, mutta elämässä tapahtuu paljon asioita, jotka eivät ole omissa käsissä. Kaikkeen ei voi vaikuttaa.”

 

Haavoittuvuuden pelko

Monet pelkäävät paljastaa omaa haavoittuvuuttaan. Haavoittuvuushan mielletään usein negatiiviseksi asiaksi, joka saa meidät näyttämään heikoilta ja liian pehmeiltä kestämään elämän haasteita ja realiteetteja.

”Haavoittuvuus ei ole mikään valuvika, vaan vastalääke häpeälle ja täydellisyyden tavoittelulle. Tuo lääke on puhuminen, oman haavoittuvuuden rohkeasti esille tuominen.”

Kun joku tunnustaa rakkauden parhaalle ystävälleen, pyytää anteeksi kumppaniltaan riidan jälkeen tai myöntää tiimille hirveän virheensä työpaikalla, hän on rehellinen ja tulee kohdatuksi omana itsenään heikkouksineen kaikkineen.

”En tiedä, onko epätäydellisyyden näyttäminen koskaan helppoa, mutta mitä turvallisempi ja myötätuntoisempi ilmapiiri, sen parempi.”

Motivaatio- ja menestysvalmentajana Johanna haluaa korostaa myös yrityksille ihmisten kohtaamista kokonaisuutena.

Onnellisuus ei ole vaikeiden tunteiden poissaoloa, hän muistuttaa.

”Mielenkiintoista on se, että juuri niiden hyväksyminen antaa tilaa kokea enemmän niitä positiivisia tunteita.”