Heinäkuisena yönä syntyi tumma, pitkähäntäinen prinsessa, jolla oli pieni valkoinen pilkku rinnassa. Yksi ensimmäisistä rekisteröidyistä suomalaisista pystykorvista oli vuonna 1897 syntynyt narttu nimeltään Kekri. Nyt se sai kaiman.
Lumi pöllyää ja keltainen, sioille tarkoitettu stressipallo lentää korkealle, kun suomenpystykorvat Hippa ja Pörri pelaavat isoapalloa. Teini-ikäinen Kekri seuraa sivusta, mutta ei vielä tohdi osallistua.
Kuuden suomenpystykorvan laumasta myös Ezhva on innokas pelaaja, mutta ei sovi Hipan kanssa samaan joukkueeseen. Shemeikka taas sortuu turhan usein ottamaan kontaktia pelaajaan eikä pelivälineeseen. Yli 12-vuotias kantaemo Rosinka viihtyy parhaiten katsomossa. Palloilu käy koirille vapaa-ajan harrastuksesta, mutta pystykorvalla on onnenpäivä, kun se pääsee metsään.
Neljän vuorokauden ikäinen Kauko nauttii Uni-emon hellästä hoidosta. Hyvän emon hoiva antaa eväät koko loppuelämään.
Olin pitkään nähnyt toistuvaa unta punaisesta talosta, jossa asuin ja suuresta eläinlaumasta, jonka keskellä elin onnellisena. Vasta eroni jälkeen tajusin, ettei unessa koskaan esiintynyt miestä.
Pitkässä avoliitossani sain elää sellaisen miehen kanssa, joka tutustutti minut suomenpystykorvaan. Kun 2006 erosimme, tuli aika hankkia oma koira. Rotua ei tarvinnut miettiä – se oli ilman muuta kansalliskoiramme suomenpystykorva.
Ystävien talkooavulla oljenkeltainen taloni maalattiin punaiseksi. Otin muutaman kesäkanan, mutta kun kanojen kanssa tutustuimme, huomasin, että ei niin hyviä tyyppejä voinut syksyllä pataan panna. Muistan yhä elävästi sen suunnattoman onnen tunteen, kun kuuntelin yöpuulle asettuneiden kanojeni tyytyväistä hyrinää ja ihailin pystykorvieni kanssa punaista taloani. Silloin ymmärsin, että tätä se uneni tiesi.
Häntien vipatus kertoo maidon virtaavan hyvin. Ensimmäisen elinviikon aikana Kekrin, Kallen ja Kaukon paino kaksinkertaistuu.
Keksin ja onneksi myös sain elämäntapaani kuvaavan kennelnimen: Höyheneukko. Höyheneukko on suomalaisessa mytologiassa riistalintujen emuu, kantaemo ja suojelija. Emuut ovat itäsuomalaisia ja karjalaisia myyttisiä olentoja. Sanan juuret ovat äidissä eli emossa.
Sattumalta kennelini kantanartuksi tuli Udmurtian pääkaupungissa Izhevskissä syntynyt Rosinka. Izhevsk sijaitsee 1 200 kilometriä Moskovasta itään, Volgan ja Uralvuorten välissä, Kama-joen tuntumassa.
Synnyinmaastaan huolimatta Rosinkan sukujuuret ovat vahvasti suomalaiset. Sen esivanhemmat muuttivat itään 70–80-luvulla. Rosinkasta varttui metsällä hyvin toimiva, ulkomuodoltaan erittäin hyvä terve narttu, jolla on slaavilainen temperamentti. Kantanartun kriteerit täyttyivät siis erinomaisesti.
Seitsenviikkoisina Kauko, Kekri ja Kalle ovat jo melkoisia rasavillejä.
Laumani nuorin on kahdeksan kuukauden ikäinen Kekri, tämän tarinan päähenkilö. Kun Kekrin mummo, Ezhva, muutti Suomeen, se kantoi kohdussaan neljää pientä pystykorvanalkua. Pentujen isän suvun yksi ohut säie johti vanhoihin venäläisiin sukulinjoihin. Kun pennut syntyivät, Kekrin emä, Unikalnaja, oli pentueen ainut narttu. Unikalnaja tarkoittaa suomeksi ainutlaatuista.
Unikalnajasta tuli sijoituskoira: se eli omaa metsästyskoiran elämäänsä omassa perheessään Helsingissä. Oli sovittu, että jos kaikki menee hyvin, Uni tekee yhdet pennut Höyheneukolle ja sen jälkeen siitä tulee kokonaan oman perheensä oma.
Uni varttui, kävi metsällä ja kerran näyttelyssäkin. Kun aikuistuneen Unin silmät ja polvet todettiin virallisesti terveiksi, oli aika ryhtyä etsimään sille sulhasta. Perheen mökkinaapurista löytyi Nikke, joka osoittautui tutkitusti terveeksi. Koska Nikke oli myös luonteeltaan hurmaava hyvä metsästyskoira vähän käytetystä suvusta, treffit sovittiin. Nikestä tuli Unin vappuheila tositarkoituksella.
Unin tiineys sujui hyvin, osaksi Helsingissä ja osaksi Pohjois-Karjalassa, Höyheneukon hoteissa. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä kello 23.11 syntyi Unin ja Niken ensimmäinen pentu, iso ja jyhkeä Kalle. Vajaata tuntia myöhemmin maailmaan putkahti todella vilkas keskiyön cowboy, Kauko.
Hiukan yli yhden yöllä syntyi tumma, pitkähäntäinen prinsessa, jolla oli pieni valkoinen pilkku rinnassa. Yksi ensimmäisistä rekisteröidyistä suomalaisista pystykorvista oli elokuussa 1897 syntynyt narttu, joka oli nimeltään Kekri. Kului yli 120 vuotta, ennen kuin rotuun saatiin tälle kanta-Kekrille kaima.
Keskikokoisen rotan kokoisena syntyvät pystykorvanpennut ovat aluksi kuuroja ja sokeita. Emon hoiva on niille elintärkeää. Uni huolehti pennuistaan rakastavasti; se ruokki, lämmitti ja piti puhtaana.
Ensimmäiset kolme viikkoa kasvattajan tehtävä on helppo, kun hyvä emo huolehtii lähes kaikesta muusta paitsi vauvapyykin pesusta, pentujen painon seurannasta ja loislääkityksestä. Kahdessa viikossa pentujen paino kolminkertaistuu ja niiden silmät aukeavat.
Kolmeviikkoisina pentujen kuulo alkaa olla hyvin kehittynyt. Ne rupeavat tutustumaan ympäristöönsä. Pentulaatikossa painitaan ja toisinaan ulvotaan kuorossa haikeasti. Kekri oli juuri täyttänyt kaksi viikkoa, kun se ponnisti yli pentulaatikon laidan. Se taisi olla vahinko, sillä uutta yritystä ei tullut.
Viikko viikolta pentujen persoonalliset piirteet lisääntyvät. Kalle rakastaa kaivelua, Kauko on vikkelä ja Kekrille on tärkeää voittaa veljet painissa.
Heinäkuun viimeisellä viikolla Kalle, Kauko ja Kekri muuttavat makuukamarin pentulaatikosta tupaan. Se on samalla ensimmäinen luonnetesti. Kolmikko ryhtyy reippaasti tutustumaan uuteen asuinympäristöönsä, eikä lamaannu maailman suuruudesta. Se on hyvä merkki.
Suomenpystykorvan on hyvä olla aikuisenakin rohkea ja utelias sekä sopivan itsenäinen. Sopiva tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että vaikka koira metsällä etsii riistaa jopa muutaman sadan metrin säteellä ohjaajasta, se ei häivy omille teilleen vaan käy säännöllisesti tervehtimässä ihmistään. Kaikki tehdään yhteistyössä oman ihmisen kanssa, oltiinpa sitten kotona, metsällä tai vaikkapa kalaverkoilla.
Koko jutun löydät maaliskuun 2022 Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät löydät sen myös e-lehdestä: www.pellervo-e-lehdet.fi
