Vedenalaisessa maailmassa puhutaan paljon ja vietetään kutujuhlia ympäri vuoden. Kalojen kielellä kerrotaan, kun on nälkä tai pelottaa. Tämä ei ole kalavale!
Kalat on vanhin ja runsaslajisin selkärankaisten ryhmä. Vuosimiljoonien saatossa ne ovat sopeutuneet erinomaisesti vedenalaiseen elementtiinsä. Suomessa kalalajeja elää yli sata, monet niistä uiskentelevat levinneisyysalueensa äärirajoilla.
Kesällä kalat ovat aktiivisimmillaan. Ruokaa on runsaasti ja vesien lämpötila sopiva. Kun kuumina kesinä vesien pintalämpötila nousee korkeaksi, monet kalat uivat syvemmälle, viileyteen.
Vedenalaisessa elinympäristössään kalat kommunikoivat monin tavoin, ja niillä on aisteja jotka ihmiseltä puuttuvat kokonaan. Näköaisti on tärkeä eväkkäille, jotka ovat aktiivisia vuorokauden valoisana aikana ja liikkuvat pintavesissä. Tarkkaan näköönsä luottavat esimerkiksi hauki, ahven ja särki. Kalat näkevät myös värejä, ja niiden silmän verkkokalvon soluissa on samanlaisia aistinsolutyyppejä ja valoherkkiä pigmenttejä kuin ihmisellä.
Syvemmällä ja jään alla näköaistin puutteita paikkaavat kuulo- ja kylkiviiva-aistit. Kaloilla on tarkka kuulo, ja ne viestivät keskenään monenlaisin äänin. Kalojen kieli on vivahteikas: turska laulaa lisääntymisaikana kurnuttaen, silakkaparven jäsenet pärisyttelevät toisilleen, kivisimppu karkottaa reviiriltään kilpailijoita nopeilla nakutuksilla.
Kalat synnyttävät ääniä eri tavoin; värisyttämällä uimarakon seinämiä, puhaltamalla ilmaa uimarakosta nieluun, hankaamalla luita vastakkain tai päästämällä peräpäästään ilmakuplia.
Äänet myös vaihtelevat tilanteiden muuttuessa. Esimerkiksi lohen tuottamista äänistä voi päätellä, onko kala nälkäinen, stressaantunut vai peloissaan.
Kylkiviiva tuntee veden paineen ja lämpötilan muutoksia sekä veden värähtelyjä. Tutkan tavoin se poimii kalan uintiliikkeistä syntyviä veden värähtelyjä, jotka heijastuvat lähellä olevista kohteista. Näin kala välttyy törmäyksiltä. Aisti myös kertoo petokalalle, missä ui sopivaa saalista – ja saaliille, mistä peto hyökkää. Kylkiviiva täydentää kuuloa ja näköä, ja sen avulla sokeutunutkin petokala voi saalistaa.
Ahven laskee nauhamaisen mätinsä vesikasvillisuuden, risujen ja uppopuiden varaan. Nauhassa on ainesosia, jotka pitävät mätirosvot loitolla.
Haju paljastaa pedon
Vedessä on aina paitsi makunsa, myös hajunsa. Monilla kaloilla onkin tarkka hajuaisti. Esimerkiksi lohet löytävät syntymäjokensa hajun ja magneettiaistin perusteella.
Haju paljastaa myös pedot. Esimerkiksi hauen hajun havaitessaan ahven ja kiiski nostavat selkäevänsä pystyyn ja jähmettyvät paikoilleen välttääkseen ilmitulon. Pedon saaliiksi joutuneen särjen rikkoutuneista kudoksista erittyy veteen ”kauhuaineita”, jotka muu parvi haistaa ja singahtaa pakosalle.
Kalojen ihossa, erityisesti pään alueella on kipua aistivia hermonpäätteitä, jotka ovat hyvin samantyyppisiä kuin selkärankaisilla. Kalat reagoivat herkästi kipua aiheuttaviin ärsykkeisiin. Kokeissa kalojen on osoitettu välttelevän paikkoja ja tilanteita, joissa niitä on sattunut.
Jos kipu jatkuu, kalat haukkovat henkeä, menettävät ruokahalunsa ja huojuttavat itseään samalla tavalla kuin nisäkkäät. Tämän tiedetään helpottavan kipua. Nykyään yhä useampien tutkijoiden mielestä kalat tuntevat tietoista kipuun liittyvää kärsimystä.
Kalojen ohutta ihoa peittää taipuisa suomupinta. Suomujen päällä oleva limakerros vähentää kitkaa ja helpottaa uimista vedessä sekä suojaa ihoa infektioilta.
Eväkkäiden ihossa on punaista, keltaista ja mustaa pigmenttiä sisältäviä värisoluja sekä hopeanhohtoisen värin synnyttäviä guaniinikiteitä. Valon heijastuminen kiteistä ja suomuista saa aikaan kaikki kaloilla tavattavat värit.
Useilla kaloilla on myös kyky vaihtaa väriä, sillä ne pystyvät näköaistimuksen avulla vaikuttamaan väriaineen liikkeisiin värisoluissa. Koiraiden komeat kutuasut puolestaan ovat hormonien vaikutusta.
Uteliaat ahvenet kiinnostuivat valokuvaajan kamerasta melkein liiankin kanssa lähdepohjaisessa Valkeisjärvessä Lappajärvellä.
Kutujuhlia läpi vuoden
Tuskin vuodenkierrosta löytyy ainuttakaan kuukautta, jolloin vesissämme ei vietettäisi kutukarkeloita. Suurin osa kaloistamme, kuten hauki, ahven ja särki, kutevat keväällä ja alkukesällä. Lohi, taimen ja siika lisääntyvät loka-marraskuussa, kun taas made, härkäsimppu ja imukala viettävät häitä sydäntalvella.
Keväällä ensimmäiset hauet ilmaantuvat rantaruovikoihin ja tulvaniityille heti jääpeitteen avautuessa. Kiihkeät kutukemut kestävät viikosta kahteen veden lämpenemisen tahdissa.
Toukokuun alussa kutuvuoroon uivat ahven ja särki. Heinikkoisissa lahdenpohjissa lempivien särkien kutu on ohi parissa kolmessa päivässä, mutta ahvenen kutu kestää ja kestää. Vanha kansa totesikin, että ahvenen kutuun ja akan ottoon ennättää hitaampikin kalamies.
Ahvenella jopa kuukauden pituinen lisääntymisaika johtuu siitä, että ensin kutee nuoriso, sen jälkeen isot ja vanhemmat yksilöt. Karkelot alkavat keväällä rannan tuntumassa ja siirtyvät kesän edetessä ulapalle ja yhä syvemmälle.
Kevätkutuisilla kaloilla mätimunat kuoriutuvat muutamassa viikossa, syyskutuisilla siihen voi vierähtää useita kuukausia. Vastakuoriutunut poikanen tulee alussa toimeen ruskuaispussin vararavinnon turvin ja käyttää sen jälkeen ravinnokseen eläinplanktonia.
Kalojen elämästä on kertynyt runsaasti uutta tietoa 2000-luvulla. Etenkin käyttäytymisen ja älyllisten kykyjen tutkimus on edennyt suuresti.
Kalojen tiedetään oppivan omasta kokemuksesta sekä lajikumppanien esimerkistä. Ne opiskelevat, mistä löytyvät reitit ruokapaikoille ja millaisia petokaloja kannattaa vältellä. Lisäksi kalat voivat muistaa oppimansa pitkiä aikoja. Kaloilla on osoitettu olevan myös sosiaalisia suhteita, ja ne voivat tehdä yhteistyötä esimerkiksi saalistaessaan.
Hauki aloittaa kiihkeät kutukarkelonsa varhain keväällä. Tämä yksilö on juuri käynyt kutemassa Björkön saaressa ja palaa takaisin mereen.
Kylmä hidastaa vauhtia
Vaihtolämpöisten kalojen ruumiinlämpö seuraa ympäröivän veden lämpötilaa. Tällä on suuri merkitys selviytymiselle pitkän talven aikana: kylmässä vedessä kalat tarvitsevat elintoimintoihinsa vähemmän happea ja energiaa kuin kesällä.
Tummissa humuspitoisissa ja sameissa vesissä suurin osa päivänvalosta katoaa ensimmäisen metrin matkalla. Talvella jääpeitteen ja lumen myötä pinnan alla eletään lähes pimeässä. Puolimetrinen kirkas jää päästää valonsäteistä lävitseen noin kymmenen prosenttia, mutta jos jään päällä on lunta, veteen ei pääse valoa juuri lainkaan.
Kylmä vuodenaika onkin varsin verkkaista aikaa etenkin pintavesissä liikkuville eväkkäille. Esimerkiksi ahven on liikkeellä vain keskipäivällä, muun ajan se juroo paikallaan. Kylmässä energiankulutus on pientä ja ravinnontarve vain kymmenesosa kesäisestä.
Osa lajeista – ruutana, suutari ja lahna – ovat talvella hyvin passiivisia. Ne eivät syökään juuri mitään. Sen sijaan kylmissä vesissä viihtyvät pohjakalat, kuten made ja eräät simput, pysyvät aktiivisina läpi talven.
Särkikalojen suomujen väri ja kirkkaus vaihtelee sen mukaan, mistä suunnasta kalaa katsoo. Kuvan keskellä kulkeva pystyjuova on kylkiviiva-aisti.
Vesi-ilmasto muutoksessa
Ilmaston muuttuminen tulee vaikuttamaan monin tavoin Suomen kalakantaan – niin hyvässä kuin pahassakin. Pohjolassa monet lajit elävät levinneisyytensä äärirajoilla, jolloin muutokset tuntuvat voimakkaammin kuin etelämpänä. Osa lajeista katoaa, osa runsastuu.
Talvien lauhtuminen, jääpeitteisen ajan lyheneminen, lisääntyvä sadanta ja entistä rajummat kevättulvat huuhtovat vesiin ravinteita ja kiintoaineita. Tämä happamoittaa, rehevöittää ja samentaa vesistöjä. Kesällä järviin ilmaantuvat leväkukinnot ja niiden hajoaminen alimmissa vesikerroksissa voivat johtaa happikatoon etenkin matalissa järvissä.
Lämpötilan noususta ja rehevöitymisestä hyötyvät esimerkiksi lahna, särki, kuha, ahven ja hauki. Kärsijöitä ovat hapekkaissa ja kylmissä vesissä viihtyvät lajit: muikku, lohi ja taimen. Lisäksi muutosten myötä vesistöihimme leviää etelästä uusia taudinaiheuttajia ja loisia. Myös haitalliset vieraslajit kärkkyvät elintilaa kotoisilta lajeiltamme.
