Meri Manninen vaeltaa elämässä rohkeasti eteenpäin – koko 112,7 senttimetrin pituudessaan. Lapsuuskodin eväillä on hyvä kulkea.
Nainen asettuu istumaan korkealle sohvalle, ottaa hyvän asennon ja hymyilee iloisesti.
Meri Manninen syntyi Pitkälän perheeseen Haapavedellä 37 vuotta sitten. Jo raskauden aikana oli selvää, että perheen seitsemäs lapsi ei kehittynyt normaalisti. Pää oli iso ja raajat lyhyet.
”Minua tutkittiin syntymäni jälkeen pitkään. Lopulta diagnoosiksi tuli akondroplasia eli lyhytkasvuisuusoireyhtymä. Se on kromosomivirhe. Tavallisesti sitä sairastavien pituus on noin 120–130 senttiä. Minä jäin sitäkin lyhyemmäksi, sillä olen 112,7 sentin pituinen”, Meri sanoo ja naurahtaa.
Kempeleessä asuvalla Merillä on iloinen nauru, jota hän ei säästele. Tässä naisessa on asennetta. Sitä on vuosien aikana tarvittu.
Mitä räväkämpää, sen parempaa! Kynnetkin heijastavat Merin elämänasennetta.
Suuren perheen tuki
Aikanaan Meri sai kuusi sisarusta lisää; hän on 13 lapsesta keskimmäinen. Iso perhe on ollut valtava tuki matkan varrella. Isä oli se, joka opetti asennetta.
”Isä kannusti ja potki minua pienestä pitäen henkisesti eteenpäin. Hän neuvoi, että jos joku tuijottaa, niin hymyile tai heitä vaikka voltti. Koulussa minua yritettiin kiusata, mutta isän opetusten ansiosta se ei onnistunut. Kasvatin sen verran kovan kuoren, että sanoa läväytin takaisin.”
Meri kehuu myös äitiään, joka aina on jaksanut ja osannut kuunnella, auttaa ja neuvoa. Osansa kasvatuksessa oli myös kahdeksalla velipojalla. Heillä riitti hurttia huumoria. Neljä siskoa taas on aina kuunnellut Merin huolia ja murheita.
”Kodin henkinen perintö osittain vaikutti siihen, etten ole koskaan ollut katkera lyhytkasvuisuudestani. Eräs siskoistani totesi, että sinulla ego korvaa puuttuvat sentit. En myöskään tunne, että olisin kokoni takia jäänyt elämässä mitään vaille. ”
Marilyn-fani eläytyy poseerauksessaan idolinsa tyyliin.
Ihanat ekaluokkalaiset
Murrosiässä ei tietenkään aina tuntunut hyvältä. Yläasteella Meriä kiusattiin, kun hänelle alkoi tulla muotoja.
”Tämä iso takapuoleni alkoi kasvaa ja pojat huutelivat ‘hyväpylly pyvähylly’. Otin sen kohteliaisuutena ja sanoin takaisin ‘eikö olekin?’”
Ammattiakin piti yläasteella alkaa miettiä. Meri halusi toimistoalalle, esimerkiksi sihteeriksi. Opinto-ohjaaja tyrmäsi haaveet ja sanoi, ettei tytöstä ole fyysisesti sellaiseen: hän ei jaksaisi kannella painavia kansioita.
”Menin vuodeksi kansanopistoon. Sen jälkeen opiskelin tietohallintoalan merkonomiksi erityisammatillisessa oppilaitoksessa Oulussa. Huomasin, etteivät ne kansiot tuota minulle sen enempää haittaa kuin muillekaan.”
Toimistotyöt Meri aloitti, mutta ei viihtynyt, ja hänelle alkoi tulla kovia migreenikohtauksia. Niinpä hän vaihtoi alaa iltapäiväkerhojen ohjaajaksi. Lasten kanssa oli ihana työskennellä. Nuori nainen huomasi, että juuri se sopi hänelle.
”Opiskelin koulunkäynnin aamu- ja iltapäiväohjaajaksi. Olen työskennellyt muun muassa kehitysvammaisten koulunkäyntiohjaajana, sairaalakoulussa ja viimeiset kolme vuotta ekaluokkalaisten ohjaajana peruskoulussa.”
Ekaluokkalaisiaan Meri rakastaa. He ovat suoria ja avoimia ja kysyvät heti, miksi ohjaaja on noin pieni.
”Kerron, mistä pienuuteni johtuu. Se riittää heille. Luulen että lasten on helppo puhua minulle kaiken maailman asioista, koska katselen elämää jopa heitä alemmalta korkeudelta.”
Nykyinen asunto on suunniteltu senioreille, ja siinä on matalat keittiötasot. Jakkarat ovat kuitenkin tarpeen.
Ystävästä puolisoksi
Meri ei häpeile itseään. Siksi hän toivoo, että muutkaan eivät kiusaantuisi hänen koostaan. Että kaupan kassajonossa vanhemmat eivät hyssyttelisi lapsiaan, vaan antaisivat näiden kysyä suoraan, miksi hän on noin pieni.
”Pari päivää sitten eräs pikkulapsi kysyi äidiltään, miksi tuo on tuommoinen. Ihana äiti osasi vastata, että hän on lyhytkasvuinen aikuinen ihminen. Hymyilin lapselle ja sanoin, että juuri näin, äiti sanoi aivan oikein.”
Nuorena ja epävarmana Meri pelkäsi, ettei koskaan löytäisi kumppania.
”Mentyäni Ouluun opiskelemaan tapasin ensimmäisiä poikaystäviä. Olin sittemmin peräti seitsemän vuotta yhdessä toisen lyhytkasvuisen kanssa.”
Muutama vuosi sitten Meri tutustui yhteisen ystävän kautta Mikko Manniseen. Mikko oli jäänyt leskeksi eikä halunnut enää asua asunnossa, jossa oli asunut edesmenneen vaimonsa kanssa.
”Otin hänet pieneen yksiööni asumaan. Meistä tuli ensin ystävät ja sitten rakastavaiset. Avioiduimme toissa kesänä.”
Iso suru Merin elämässä on se, ettei hän voi endometrioosin takia saada omia lapsia. Mikolla on onneksi 21-vuotias tytär, jonka kanssa Merillä on erittäin hyvät välit.
Meri nauttii vaatteiden tuunaamisesta. Tässä syntyvät sopivan kokoiset housut. Ensimmäiseksi leikataan polvet poikki.
Erilainen, hyvänlainen
Merin lempiharrastukseksi on muodostunut työ, joka oli ensin aivan pakon sanelema: vaatteiden tuunaaminen. Sopivan kokoisia valmisvaatteita löytyisi vain lasten osastoilta, mutta Meri ostaa mieluisia mekkoja ja korjailee ne itselleen.
”Esimerkiksi 50-luvun kellomekot ovat ihania. Lyhennän helmat ja muotoilen ne sopiviksi. Samoin teen housuille, katkaisen ne polvista ja korjailen sääriosat. Pukeudun mielelläni kauniisti, meikkaan ja laitan hiukset.”
Merillä on Instagramissa tili, jolla on 28 000 seuraajaa. Hän esittelee elämäänsä ylpeänä sosiaalisessa mediassa. Meri tietää vartalonsa olevan hieman pyöreä ja muhkurainen, mutta ei piittaa siitä pätkääkään.
”Jos tulee kommenttia, että voi mikä läskiperse – niin mitä väliä! Tiedän itsekin, että läskiä on. En välitä tuollaisista kommenteista. Jopa ystäviltä on tullut negatiivista palautetta: miksi käyttäydyt noin, kannattaisiko miettiä, miksi haluat tuollaisia kuvia julkaista itsestäsi, eikö se ole vähän itserakasta ja niin edelleen.”
Tietysti se on vähän itserakasta – mutta Meri rakastaakin itseään ja on ylpeä itsestään. Hän tuo sen ilmi kehopositiivisuutta julistamalla ja toivoo esimerkin rohkaisevan myös muita.
Pääosin Meri saa Instagramissa myönteistä palautetta. Ensimmäisten positiivisten kommenttien jälkeen hän alkoi itsekin seurata kehopositiivisia ihmisiä, jotka ovat ylpeästi omia itsejään. Heidän joukossaan on lihavia, lyhytkasvuisia ja pitkiä – kaikki kantavat pää pystyssä itsensä ja se on tärkeintä.
”Kun ajattelen nuoruuttani, niin ’erilaisuutta’ ei pidetä enää yhtä kummallisena. Somessa näkee niin paljon erilaisia ihmisiä, etteivät he enää herätä ihmetystä ja kauhistelua samalla tavoin kuin aikoinaan.”
Baarissa naisporukassa käydessään Meri on huomannut monen miehen olettavan, että tuo lyhytkasvuinen ei ainakaan saa ketään. Niinpä he tulevat ehdottelemaan aivan suoraan.
”Monet hämmästyvät kun sanon, että olen kuulkaas ihan parisuhteessa, ei onnistu.”
Marilyn Monroe, Merin suurin idoli, katselee seinältä kun Meri esittelee tuunaamaansa juhlamekkoa.
Arjen apulaiset
Meri tuntee paljon lyhytkasvuisia ihmisiä. Isä ja äiti veivät hänet pienestä pitäen Lyhytkasvuiset ry:n leireille. Meri muistaa, miten ihanaa oli lapsena nähdä kaltaisiaan. Hän meni mittamaan pituuttaan heidän viereensä.
”Käytännön ongelmia on kaikilla. Minulla on kotona pitkä mies, joka auttaa. Tarvittaessa saan apua myös henkilökohtaiselta avustajalta. Apuvälineitä on paljon, esimerkiksi korokkeita vessanpöntön ja eri tasojen edessä.”
Nuorempana Meriä harmitti suuresti, kun hän halusi johonkin tivolilaitteeseen mutta ei päässyt pituusrajan takia. Hän on hyvä uimari, joten Kalajoen Jukuparkissa raivostutti, kun kaikki lapset pääsivät vesiliukumäkeen, mutta hän ei.
”Viime kesänä oikein ärsyynnyin. Sanoin laitehoitajalle, että oletteko tosissanne, olen sentään uimamaisteri! Hän sanoi, että näin on määräys.”
Autoa Meri ajaisi myös mielellään, mutta autoon vaadittaisiin automaattivaihteet ja jatkopolkimet. Niitä ei toistaiseksi heidän autossaan ole.
Liian suuresta sopivaksi!
Vähät muiden puheista
Kun katselet elämääsi taaksepäin, mitä tärkeitä etappeja siellä näkyy?
”Ensimmäinen merkkipaalu oli se, kun isä kannusti eteenpäin. Oli myös tärkeää, että ensimmäiseen ammattiin valmistuttuani pääsin heti töihin. En ole koskaan ollut pitkään työttömänä. Olen ollut ylpeä siitä, että olen rohkeasti mennyt työhaastatteluihin.”
Aikoinaan Merille sanottiin koulussa, että valmistumisen jälkeen olisi mahdollista jäädä sairaseläkkeellekin. Sitä hän ei edes pohtinut. Rohkeus kasvoi jokaisen työpaikan myötä.
”Ja sillä tiellä olen edelleen. Haluan sanoa, että jos jollakin on ongelmia ulkoisen olemuksensa kanssa, niin tärkeintä on, ettei välitä ihmisten puheista. Kannattaa olla rohkeasti oma itsensä ja opetella rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Vertaistukea kannattaa etsiä. Rohkeasti vain eteenpäin!”
Sanoo Meri, heilauttaa hiuksiaan ja samalla itsensä alas korkealta sohvalta. Joudun erotessamme katsomaan häntä fyysisesti alaspäin, mutta tunnen katsovani häntä henkisesti hyvin paljon ylöspäin.
