Kevättalvi hurahti koiranpentujen kanssa. Samalla seurasin mediassa vilkkaana lainehtivaa keskustelua epäterveestä koirankasvatuksesta ja ulkomailta pelastettujen ns. rescue-koirien tuonnista.

Jos koirarodut ovat jalostuneet käyttötarkoituksen mukaan, kehitys on ollut yleensä tervettä ja tarkoituksenmukaista. Jos taas rodun jalostuspäämäärät ovat painottuneet ulkonäköön ja näyttelymenestykseen, ollaan ennen pitkää ongelmissa.

Monissa suosituissa roduissa ihmisiin vetoavat koiran vauvamaiset kasvot, kuten suuret pullottavat silmät ja lyttykuono. Sellaista etsivä sortuu hankkimaan pennun, jolla ei ole edes edellytyksiä elää tervettä elämää. Sairaiksi jalostettujen rotujen takia mediassa saatetaan leimata kaikki koirankasvatus eläinrääkkäykseksi. Niinpä yhä useammat ajautuvat koiranhankinnassa toiseen äärilaitaan: hankkimaan kodittoman kulkukoiran ulkomailta.

Rescue-koirien tuonti on kasvanut kovaa vauhtia. Viime vuonna tuotiin jo 2 400 koiraa. Tunne siitä, että on pelastanut kodittoman koiran tarjoamalla sille kodin, tuo elämään merkitystä. Mitä sitten kokevat nämä ihmisiin tottumattomat ja pelokkaat koirat matkatessaan vieraaseen maahan ja outoon ympäristöön?

Omistajalta vaaditaan paljon, että uusi perheenjäsen saavuttaa tasapainoisen elämän. Kulkukoiran mukana saattavat tulla myös erilaiset terveysriskit ja tarttuvat taudit. Koiran taustoista ja perimästä ei ole mitään varmaa tietoa.

Suomessa on muutamia vastuullista rescue-toimintaa harjoittavia järjestöjä. Kysynnän kasvaessa mukaan on tullut melko keveinkin perustein toimivia yrittäjiä, joiden maahantuomien koirien kohtalona voi olla kiertolaiseksi joutuminen myös täällä.

Olen kasvattanut lappalaisrotuisia koiria jo neljännesvuosisadan. Ajattelin jo luopua kasvatustoiminnasta, mutta keväällä 2015 ihastuin Enontekiön Näkkälässä maatiaiskantaiseen porokoiranpentuun Unnaan. Lapinporokoiran rotukirja on avoin ja niinpä Unna hyväksyttiin aikuisena rotuun.

Tammikuussa Unnalle syntyi seitsemän potraa poikaa. Kahdeksan viikkoa hurahti pentujen kanssa. Loppua kohti meno vain kiihtyi, niin tomeria porokoirapojat olivat. Ennen pääsiäistä ne sitten kaikki matkasivat uusiin koteihinsa ympäri Suomea.

Rakastan pentujen hoitamista. Urakan jälkeen oli kuitenkin ihanaa levittää puhtaat matot lattialle ja viettää rauhallisia pyhiä aikuisten koirien kanssa. Pennuista kaksi meni porokoiraoppilaiksi poronhoitajaperheisiin Lappiin, muut perhekoiraksi ja lasten kasvinkumppaneiksi. Minulla on varma tunne, että ne ovat saaneet hyvät elämänaikaiset kodit.

Huhtikuun alussa matkustin Urakkapuljun erotusaidalle Kittilään. Osallistuin siellä toisen koirani Mansin kanssa poropaimennuskokeeseen.

Mansi näki poroja ensimmäisen kerran. Se kuitenkin oivalsi heti, mitä siltä odotetaan. Määrätietoisesti se paimensi poroja yhteen laumaan. Voi miten kaunis koirani olikaan saadessaan notkein liikkein, varmalla haukulla ja loistavin silmin toteuttaa ikiaikaista geeniperintöään!


Maatiaismuori Kirsti Hassinen asuu Kolilla Kortelahden pientilalla porokoirat, maatiaiskissat ja -kanat kavereinaan. Maatiaiskotieläimet ja luonto innoittavat häntä kirjoittajana ja valokuvaajana. 

Kaikki blogin kirjoitukset

Jaa artikkeli