Jossain vaiheessa alakouluikäisenä luin kaiken mahdollisen eläinten käyttäytymisestä. Suuri idolini oli itävaltalainen Konrad Lorenz, ja ehdoton lempikirjani hänen teoksensa Eläimet kertovat.
Vuonna 1903 Wienissä syntynyt Lorenz oli erityisesti eläinten käyttäytymistutkimuksen uranuurtaja. Hän sai yhdessä tutkijakumppaniensa kanssa työstään Nobelin lääketieteen palkinnon, mutta myös paljon kyseenalaista kuuluisuutta ideologisten kytköstensä vuoksi. Tämän kaiken opin vasta paljon myöhemmin. Kymmenvuotias ei välittänyt palkinnoista eikä politiikasta. Minuun vetosivat Lorenzin kirjoittamat tarinalliset kertomukset.
Yksi liikuttavimmista oli tarina hanhilapsi Martinasta. Siinä Lorenz tarkkailee hautomakoneeseen laitetun merihanhen munan kehittymistä. Kun poikanen kuoriutuu, se näkee ensimmäiseksi Lorenzin ja pitää tutkijaa siitä lähtien emonaan. Vivivivi? kysyy poikanen monta kertaa yössä, ja rauhoittuu vasta kuullessaan sängystä keinoemonsa tyynnyttävän, mutta kovin unisen vastauksen Gangganggang. Täällä ollaan.
Hanhilapsi Martinan tarina oli liikuttava, mutta sen taustalla oli tiukkaa tieteellistä tutkimusta. Lorenz nimittäin huomasi, että linnunpoikaset kiintyvät ensimmäiseen liikkuvaan kohteeseen, jonka ne näkevät kuoriutuessaan. Tätä ilmiötä hän kutsui leimautumiseksi.
En tiedä päteekö leimautuminen muihin lajeihin. Tai voiko leimautua mihin tahansa. Täydellisen epätieteellisin perustein olen silti vakuuttunut siitä, että olen leimautunut lumeen. Minuun on lyöty pysyvä lumileima.
Synnyin keskelle talvea, ja kuvittelen muistavani, kuinka tuijotin ikkunan takana leijailevaa valkoisuutta. Hiutaleet hipsuttelivat hitaasti harhaillen kohti maata. Välillä tuuli tarttui niihin, ja ne kieppuivat ja syöksähtelivät tai pyyhälsivät vaakasuoralla vauhdilla eteenpäin. Toisinaan hiutaleet tarttuivat kiinni toisiinsa, juuttuivat kinoksiksi ikkunanpieleen ja kuorruttivat lasin jättäen vain pienen tirkistysreiän. Siitäkin näkyi pelkkää valkoista.
Yhä edelleen olen lumeentuijottelija. En väsy katselemaan lumisadetta tai hangen pintaa enkä toivo talven nopeaa väistymistä. En myöskään kyllästy talviseen puutarhaan.
Punalatvat ovat vetäneet lumisen myssyn päähänsä ja viettävät sen alla hämäränhyssyä. Koristekastikan korkealle kurottavat, kuivat kukinnot sieppaavat koristeekseen valkeita höytyviä. Harmaapäätikka lehähtää koivun rungolle ja heilauttaa alas kimmeltävän pilven. On niin hiljaista, että kuulen hiutaleiden helisevän.
Vielä ei ole kiire kevääseen. Vielä vähän aikaa voin tuijotella talvea, vielä hetken pitelen kiinni sen lumisen kaavun liepeistä.
TUOVI MUTANEN
—
Hortonomi Tuovi Mutasen Mullan lumo -puutarhablogimme vie luomutilalle V-vyöhykkeelle.