Suurin osa alkoholiriippuvaisista vanhemmista on ihan tavallisia ihmisiä.
Ensimmäisessä kodissa, johon Ani Kellomäki muutti äitinsä kanssa vanhempien eron jälkeen, oli kupliva seinä. Vähitellen kuprut kasvoivat, ja seinä alkoi muistuttaa pannukakkua.
Rakennusmiehet korjasivat keittiön seinän kolmesti, mutta kohta se kupli jälleen ja haisi pahasti homeelle. Kuukausien päästä selvisi, että huoneisto ja joukko talon muitakin asuntoja piti saneerata perusteellisesti.
Anin lapsuudenkodissa muhi toisenkinlainen kosteusvaurio. Hänen äitinsä joi yhä useammin liikaa.
”Minä yritin paikkailla muuttunutta tilannetta. Helpotuksen toivossa vedin suuta leveämpään hymyyn, suoritin koulussa ja pinnistelin muutenkin pitääkseni ongelman piilossa. Ensimmäisestä kesätyöpalkastani ostin äidille rikkaimurin, jotta hänellä olisi parempi mieli.”
Hyvältä näyttää
Kulissien kannattelemisesta ei ollut apua. Lapsuuden kokemukset kulkivat tiukasti matkassa Anin kurottaessa kohti aikuisuutta. Ne menetelmät, joilla hän oli selviytynyt kaoottisesta arjesta, johtivat parikymppisenä loppuun palamiseen ja keskivaikeaan masennukseen.
”Reippaus, jatkuva miellyttämisen tarve ja yliyrittäminen aiheuttivat pohjakolauksen. Lopullinen romahdus tuli työharjoittelussa Ruotsissa, kun tein 70-tuntista työviikkoa ollakseni tarpeeksi hyvä. Palasin Suomeen, jäin sairauslomalle ja hakeuduin terapiaan. Siitä alkoi pitkä tie ylös.”
Ani pitää tarinaansa melko tyypillisenä suomalaisena alkoholikertomuksena. Hän varttui hyvin toimeentulevan perheen keskimmäisenä lapsena. Elämään mahtui ulkomaanmatkoja, yhteisiä harrastuksia ja teatterikäyntejä. Lapset saivat osakseen napakkaa kasvatusta ja lempeitä rajoja.
Tilanne muuttui rajusti avioeron myötä. Aluksi elämä näytti asettuvan uomiinsa, mutta sitten makuuhuoneen alahyllylle alkoi kertyä pulloja. Lapsi ei osaa ruotia syitä ja seurauksia, eikä Ani halua nyt aikuisenakaan ottaa oikeudekseen puida taustoja.
”Ongelmaa paisutti se, ettei asiasta puhuttu. Kaikkihan näytti olevan hyvin.”
“Äiti kävi töissä, ja minä hymyilin. Näin lapsi toimii monissa perheissä silloinkin, kun tilanne on jo karannut käsistä. Samalla hän joutuu luovimaan isossa ristiriitojen aallokossa.”
Ympäristö ei reagoi
Omaa elämäänsä ei kannata uhrata menneen peittelyyn ja välttelyyn.
Ani Kellomäki muistuttaa, että pulmallisesti juovista vanhemmista ehdoton enemmistö on hänen äitinsä kaltaisia tuiki tavallisia ihmisiä.
”He eivät ole tuulilasinpesunestettä juovia rappioalkoholisteja, vaan käyvät töissä, lukevat iltasatuja ja jonottavat jauhelihaa kaupan kassalla.”
Ehkä juuri siksi ympäristökään ei osaa reagoida nopeasti muuttuneeseen tilanteeseen. Anin mukaan hyvien asioiden halutaan pysyvän hyvinä, eikä vihjeisiin tartuta. Vilahtaviin säröihin suhtaudutaan ymmärryksellä. Kaikillehan sitä joskus sattuu ja tapahtuu. Yksityisasioita.
”Todellisuutta ei välttämättä haluta nähdä silloinkaan, kun perheellä on mennyt huonosti jo pidempään. Mieluummin ajatellaan, että joku varmasti on jo puuttunut tuohon.”
Pitkä psykoterapia ei avannut kaikkia solmuja. Pinnistely ja jatkuva riittämättömyyden tunne veivät kolmekymppisen Anin vertaistukiryhmän istuntoihin. Teinien äitinä hän alkoi myös kirjoittaa blogiinsa kosteissa oloissa kasvamisesta.
”Mietin oman elämäni rakennuspalikoita ja päättelin, etten voi olla ainoa, joka kipuilee vanhempiensa alkoholinkäytön kanssa. Kuusinumeroisten lukijamäärien vyöryessä pikkuiselle palstalleni havahduin lopullisesti siihen, minkä kokoisesta ongelmasta onkaan kyse. Ja miten tärkeää on puhua siitä ääneen.”
Arvioidaan, että noin 65 000–70 000 lapsella on tälläkin hetkellä ainakin yksi vanhempi, jolla on vakava päihdeongelma.
Ani sai bloginsa rohkaisemana myös henkilökohtaisia kirjeitä, joissa ihmiset purkivat lapsuuden kokemuksiaan. Jotkut ensimmäistä kertaa, kuten eräs 74-vuotias mies. Joku kiitti blogitekstien pelastaneen koko perheen, koska ne kannustivat häntä hakemaan apua.
”Halusin selvittää, millaisiin kysymyksiin kosteissa oloissa kasvaneet voivat törmätä aikuistuessaan, ja millaisia menneisyyden kaikuja he saattavat tiedostamattaan siirtää seuraaville polville.”
Padot murtuivat
Kirjaansa Kosteusvaurioita (Atena 2017) Ani Kellomäki on kerännyt haastatteluja vuosina 2014–2016 sekä kasvokkain että kirjeitse. Kertomuksia alkoi kertyä, kun blogin lukijat lähestyivät häntä oman tarinansa kanssa. Nuorin 40 kertojasta on 19- ja vanhin 74-vuotias.
Kirjassa ruoditaan myös vuoden 1969 alkoholilakia, jonka saatossa asenteet juomista kohtaan muuttuivat entistä hyväksyvämmiksi. Alkoholia alkoi saada aiempaa helpommin, koska laki toi keskioluet ruokakauppoihin, alensi ostoikärajoja ja lisäsi anniskelupaikkojen määrää.
”Näistä vapauksista nautti erityisen suuri ikäluokka. Kaikki eivät tietenkään alkaneet juoda reippaasti, mutta kun isosta porukasta entistä suurempi osa juo, vaikutukset koskettavat aiempaa laajempaa joukkoa. Nyt me, tuon kosteamman sukupolven perilliset, kasvatamme lapsiamme niillä rahkeilla, jotka meille annettiin.”
Joissakin kirjan tarinoissa liikaa juo isä, toisissa äiti. Sitten on perheitä, joiden molemmat vanhemmat tai sekalainen joukko vanhempien uusia puolisoita kuluttavat alkoholia surutta. Osa lapsista syntyi keskellä juomista, osa näki vanhempien katoavan pulloon pikkuhiljaa.
”Kaikkia tarinoita yhdistää se, että lapset ovat kokeneet tunnelman kotona omituiseksi, hämmentäväksi ja usein, vaikkei aina, turvattomaksi ja uhkaavaksi.”
Lapsi yrittää pärjätä
Kostean perheen kokemukset pysyivät yleensä visusti kodin seinien sisäpuolella.
Joitakin lapsia kiellettiin suoraan puhumasta asiasta kenellekään. Siksi he oppivat salailemaan tapahtumia jo varhaisella iällä. Lapset saattoivat myös ajatella olevansa äidin tai isän juomisen aiheuttajia.
”Kilttien tyttöjen ja poikien ääni kuuluu kertomuksissa voimakkaana. Koska moni eroperheen lapsi ei halunnut tuottaa pahaa mieltä tai huolta, hän saattoi vaieta tyystin toisen vanhemman päihteiden liikakäytöstä.”
Nyt aikuisena moni mietti, miksi kukaan lähipiiristä ei puuttunut perheen ongelmiin tai tullut lasten avuksi. Eniten ihmetystä herättivät tilanteet, joissa edes ammattilaisten toistuvat käynnit eivät johtaneet mihinkään.
”Pärjäämisestä tulee melkein kirosana. Liikaa juovan perheen lapsi saattaa päätyä vielä aikuisenakin pärjäämään niin pirusti, että päätyy lopulta täydelliseen uupumiseen.”
Kertomukset osoittavat senkin, ettei vanhempi vuosien juomisenkaan jälkeen muutu lapsen silmissä pelkäksi pahikseksi. ”Suhteeseen liittyy valtava määrä erilaisia tunteita, koska perheissä eletään paljon myös ihan tavallista arkea. Monissa tarinoissa nousee esiin syvä lämpö ja rakkaus juovaa vanhempaa kohtaan.”
Puhu ja hae apua
Alkaako oman suvun ketjuuntunut taakka purkautua juuri nyt? Voisivatko esimerkiksi ihastumiset vääriin ihmisiin, vaikeus sitoutua, luottamuksen puute tai selittämättömät tunnemyrskyt kertoa jotakin omasta taustasta?
Ani Kellomäki rohkaisee menneisyyttään pohtivia lähestymään lapsuudenkodin päihdehistoriaa avoimin silmin. Mannerlaatat eivät rupea järähtelemään, vaikka kokemuksistaan ja tunteistaan puhuisikin ääneen.
”Sittemmin raitistuneelle äidille tai isälle voi tosin olla hyvin ikävää palata menneisiin muistoihin, varsinkin jos tunteet niiltä ajoilta ovat käsittelemättä. Lapsen tapa nostaa asia pöydälle saattaa tuntua jopa jonkinlaiselta kostoretkeltä.”
Kirjan kirjoittaja toivoo vanhempien näkevän lastensa pohdinnan takana ennen kaikkea suuren surun: haikeuden ja kaipauksen siihen, että asiat olisivat menneet toisin. Ja että välit olisivat kaikesta huolimatta paremmat ja läheisemmät.
”Tapahtunut ei ratkaise tulevaa. Syntyneistä kosteusvaurioista huolimatta omaa elämää on turha uhrata edellisen polven virheiden paikkailuun ja salailuun.”
Yksin ei tarvitse jaksaa. Suuri joukko tarinansa kertoneista on hakenut ja saanut apua joko terapiasta, vertaistukitoiminnasta tai molemmista. Hoidon piiriin on ehkä hakeuduttu työuupumuksen tai masennuksen takia, mutta perkaamisen edetessä menneet kokemukset ovat nousseet pintaan.
”Reitti voi olla kuoppainen, mutta kun oivallus lopulta syntyy, on helpotuskin mittava.”
Annanko anteeksi?
Ani Kellomäen mukaan anteeksi antaminen ja saaminen on kosteiden kotien kasvattien tarinoissa monella tavalla latautunut kysymys. Olisi kyettävä antamaan anteeksi, jotta voisi kokea olevansa riittävän vahva ja riittävän hyvä ihminen. Mutta entä jos ei kerta kaikkiaan tunnu siltä?
“Usein sovinto jää fantasiaksi. Joskus koetut asiat ovat niin kipeitä, että anteeksi antamisen vaatimus on kohtuutonkin. Silloin kannattaa hankkia apua, keskittyä elämään omaa elämäänsä mahdollisimman hedelmällisellä tavalla, eikä jäädä nalkkiin pahaan oloon.”
Hän siteeraa amerikkalaista perheterapeutti Ira Heilveilia, jonka mukaan toimivaa sovintoa voi olla vaikea saada aikaan päihderiippuvaisen kanssa. Aina on kuitenkin mahdollista tehdä ”välillinen sovinto”, mikä tarkoittaa suvun kaunaisen kierteen katkaisemista.
”Kovat kokemukset voi valjastaa seuraavien sukupolvien hyväksi. Auttamalla omia lapsia ja lastenlapsia on mahdollista tulla sinuiksi historiansa kanssa. Se ei tee mennyttä vähemmän kivuliaaksi, mutta antaa koetulle myönteisempää merkitystä.”
Ani asuu miehensä Johanneksen ja kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa Hämeenlinnassa vuonna 1945 rakennetussa rintamamiestalossa. Kymmenen vuotta kestäneen remontin viimeinen vaihe eli vanhan tiilikaton korvaaminen peltisellä valmistui samaan tahtiin kirjan kirjoittamisen kanssa.
”Perhe on ollut minulle parantava voima. Kotona on mukavaa ja turvallista, ei mitään ahdistavaa hiippailua.”
ULLA SAIKKONEN, teksti
JYRKI LUUKKONEN, kuvat
