Asko Jaakonaho: Valon juhla. Otava 2017.
Matti Rönkä: Yyteet. Gummerus 2017.
Pienessä kahvilassa Montmartrella, Pariisissa, haisee hiki ja tupakka. Tarjoilija johdattaa Katrin ja Olavin nurkkapöytään, ja kun Olavi lopulta onnistuu tilaamaan kahvin, hänen poskensa punottavat.
”Nyt näen maailmanmatkaajan aidossa ympäristössään”, Katri ajattelee. ”Kuinka hän on oikeasti huijannut meitä kaikkia, että hän kulkisi täällä sujuvasti kuin paikallinen, osaisi elkeet ja kepposet? Hänen ranskan sanavarastonsa ei riitä, jopa minä ajoittain päihitän hänet. Mutta naisen ei ole sopivaa johtaa tilausta.”
Ulkoisesti Olavi käy kansainvälisestä herrasmiehestä. Kahvitilaus särkee illuusion; hänestä tulee pelokas mongooli. Suomalaisuuden asemointi Eurooppaan ei ole Asko Jaakonahon keskeisimpiä teemoja, mutta jotakin olennaista hän kahvilakohtauksella ilmaisee.
Suomalaisuuden ja Euroopan välillä on (ollut?) kuilu. Välillä erottautuminen on saanut uhmakkaita muotoja kuten Kyösti Wilkunan Karoliinin korvapuustissa (1913). Kertomuksessa roteva ja korostetusti suomalainen sotilas ärtyy ranskalaisen hoviherran kepeään kukkoiluun ja miehekkäästi lyö tuota riettahan lieroa.
Valon juhlassa on vuosi 1942. Olavi tekee sotapropagandaa armeijan tiedotusosastossa. Katri potee keuhkotautia ja yrittää pitää rauhanaatteesta lumoutuneen miehensä aisoissa ja poissa vankilasta. Yhteisessä muistissa Olavin kanssa on matka Pariisiin sekä nuoruuden kesäiset juhlat 20-luvun Kivennavalla.
Yhteisyys tosin on kyseenalaista. Kun Katri ja Olavi sodan aikana tapaavat, erillisyys korostuu. Sitä korostaa myös Jaakonahon kerrontatapa. Koska nykyisin ei uskota kaikkitietävään kertojaan, on Jaakonahon romaanissa kaksi kertojaa, jotka tietävät vain omat asiansa. Ulkopuolisia tukipisteitä Jaakonaho ei tarjoa. Tämä lienee helpottanut kirjailijan työtä mutta vaikeuttaa lukijan osaa. Jälkimmäinen voi olla hyväksikin.
Olavi on aina haistanut ajan hengen tai peräti luonut sitä. Nopeasti hän on myös varmistanut yksinäisyytensä haukkumalla läheiset ihmiset julkisesti. Katri kuuluu radikaaliin vasemmistoon, mutta lapsi ja oma sairaus pitävät jalat maassa. Kumpikin on asettunut omaan maailmaansa hiukan hankalasti, ja molempien lähipiirissä tunnetaan vetoa Englantiin, vihollismaahan. Se jo kertoo vaihtoehtojen vähyydestä.
Olavi ja Katri ovat sepitettyjä romaanihenkilöitä. Olavi Paavolainen ja Katri Vala elivät todella, ja heistä tiedetty on ollut Jaakonahon romaanin sytykkeenä jopa niin, että romaania luetaan kertomuksena todellisista henkilöistä.
Etunimillään ovat mukana myös Armas Heikel, Erkki Vala, Ilmari Pimiä, Elina Vaara, Yrjö Jylhä ja pari Madamea eli Hella Vuolijoki ja Minna Craucher.
Nuorena Paavolainen (1903–1964) vastusti kiihkeästi kirkonkylien mentaliteettia, etsi nykyaikaa ja löysi Katri Valan, kansakoulunopettajan umpimaaseudulta. Vala kirjoitti hurmioituneita runoja ja käytti eksoottisia kielikuvia. Paavolainen tasoitti hänen runoilijan uraansa. Nuorten kaukokaipuuta henkivät roolileikit Olavin kotona Terijoella ovat valon juhlaa, joka elää Katrin ja Olavin muistissa.
Paavolaisesta on tehty jo useita kirjoja. Taannoin Panu Rajala julkaisi elämäkerran Tulisoihtu pimeään, missä hän alati tunkee lukijan ja kohteen väliin todistaakseen, että Paavolainen oli joko väärässä tai epärehellinen. Tämä jo kertoo, että jotakin tärkeää tuohon ristiriitaiseen tulenkantajaan kiteytyy.
Mikä nykyaikaa etsivältä Paavolaiselta oli hukassa? Aivan ainutlaatuista Mika Waltarin ja Paavolaisen eksotiikan kaipuu ei ollut. Sotien välisen ajan iskelmissä haikailtiin kansainväliseen maailmaan: Yö Altailla, Sulamith, Kangastusta. Ei näillä taiteilijoilla tietysti ollut käsitystä Egyptin tai edes Pariisin todellisuudesta, mutta nuoruus ja sisällissodan jälkitaudit tekivät levottomiksi.
Paavolainen osasi vääriä kieliä. Kotonaan hän oli oppinut suomen ja ruotsin lisäksi saksaa sekä vähän venäjää. Kaikki moderni oli kotoisin Ranskasta. Matti Röngän romaanissa Yyteet toimitusjohtaja Lammio on hanakka kertomaan, mikä on jo niin ysäriä ja mikä on juurikin tätä päivää. Nykyaikaa määrittelee Microsoft USA:n Denveristä.
Lammion lisäksi Röngän it-firmassa on töissä Ville Koskela, Rahikainen, Lehto ja Rocca. Lammio puhuu sitä kummallista konsulttikieltä, jota kaikissa tämän maailman bisneskouluissa opetetaan eikä ole epäilystä, etteikö hän olisi jo löytänyt nykyajan ja siivun tulevaakin.
Röngän romaania voi lukea myös kommenttina Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Koskela on turvanhakuinen nössö. Vanhala hokee puujalkavitsejä. Lehto on itsetuhoinen, Rocca ylivertainen ohjelmoija. Riitaojaa ei Yyteessä tarvita, Lammio on uudistuksillaan tuhota koko firman. Keskeisin kieli ei ole ranska, ei edes englanti, vaan tietokoneiden ohjelmointikieli. Se lopulta tasoittaa kansalliset erot olemattomiksi. Ongelma on, että nykyaika koko ajan vanhenee, happanee käsiin.
