Joululla ja katastrofeilla on jotain yhteistä: kumpikin herättää meissä halun auttaa. Moni auttaja kokee olevansa saamapuolella.
Sairaanhoitaja Outi Leinon keskiviikkoillat ovat joulun alla täynnä tohinaa. Hän ahkeroi vapaaehtoisena Hope-yhdistyksen Tampereen tiimissä vähän samoissa puuhissa kuin tontut Korvatunturilla.
”Kaupoissa ja yrityksissä on joulukuusia, joihin ripustamme vähävaraisten perheiden lasten ja nuorten lahjatoiveita. Kuka tahansa voi ottaa toiveen ja hankkia lahjan. Me toimitamme sen perille.”
Kun perheet hakevat lahjojaan, Leino näkee lasten innostuksen ja odotuksen. Pienet lapset toivovat enimmäkseen leluja, mutta teini-ikäinen saattaa kaivata tavallisia arjen tavaroita, esimerkiksi talvitakkia tai hygieniatuotteita. Asioita, joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä, mutta jotka muuttuvat haaveiksi, jos perhe putoaa hyvinvointivaltion turvaverkosta. Esimerkiksi työttömyys, sairaus tai ero voi äkkiä suistaa raha-asiat radaltaan.
”Yhteiskunnan tukitoimet eivät aina riitä yksilöllisiin tilanteisiin”, kertoo Eveliina Hostila, Hope-yhdistyksen toiminnanjohtaja. ”Apua tarvitsevia perheitä voi esimerkiksi jäädä juuri ja juuri toimeentulontukirajan väärälle puolelle.”
Lapsiperheköyhyys sai pääkaupunkiseudulla asuvat äidit perustamaan Hope-yhdistyksen vuonna 2009. Nyt yhdistyksellä on 20 paikallistiimiä ympäri maata. Ne keräävät vaatteita, leluja ja harrastusvälineitä läpi vuoden, mutta joulu erottuu erityisenä aikana.
”Joulu herättää lahjoittajia auttamaan enemmän kuin muut vuodenajat”, Eveliina Hostila kertoo. Outi Leinokin on huomannut joululahjatoivelappusten häviävän kuusista nopeasti.
”Aikuiset kantavat huolta siitä, millaisen joulun lapset saavat. Jouluun liittyy myös vahvoja muistoja ja siksi se herkistää”, Hostila miettii.
Kaupunkiteologian professori Henrietta Grönlund Helsingin yliopistosta näkee joulussa jotain samaa kuin äkillisissä kriiseissä, sillä kummatkin herättävät auttamaan.
”Olemme myötätuntoisia, mutta tarvitsemme auttamiseen jonkin herätteen. Jouluun liittyy kulttuurisesti välittäminen ja huolenpito. Lisäksi jouluna mediassa pidetään esillä ajatusta lähimmäisenrakkaudesta ja arvojen tutkailusta.”
Auttajina suomalaiset ovat aktiivisia. Henrietta Grönlundin viimevuotisessa tutkimuksessa 80 prosenttia vastaajista oli jollain tavalla auttanut oman kotitaloutensa ulkopuolisia, esimerkiksi antanut tai lainannut tavaroita.
Rahalahjoitukset järjestöille ovat korona-aikana kasvaneet, kertoo Keskisuomalainen (22.11.), ja lähes puolet suomalaisista osallistuu vapaaehtoistyöhön.
Outi Leino tekee kolmen tunnin vapaaehtoisvuorossa seisomatyötä, joskus oman palkkatyöpäivänsä jatkoksi. Kotiin hän lähtee silti aina virkistyneenä.
”Ilta antaa positiivista energiaa. Itsekin olen ehdottomasti saamapuolella, eivät vain asiakkaat.”
Myös tutkimuksissa on todettu, että auttaminen tuo onnellisuuden tunteita ja saa elämän tuntumaan mielekkäältä.
”Auttaminen lisää sekä fyysistä että henkistä terveyttä. Yksi syy voi olla se, että biologisesti ihminen on myötätuntoinen laumaeläin. Hyvän tekeminen yhteisölle herättää aivojen mielihyvävasteen”, Grönlund kertoo.
Outi Leinoa motivoi lapsiperheiden auttaminen. Työssään vastasyntyneiden teho-osastolla hän näkee, miten vaikeita perheiden elämäntilanteet voivat olla.
”Vapaaehtoisena saan tunteen, että voin konkreettisesti tehdä asialle jotain, enkä vain päivitellä. Varmaan kyse on myös merkityksellisyyden kokemuksesta. Oma lapseni on jo aikuinen, joten kotona en enää ole kauhean tarpeellinen.”
Puoli vuotta sitten Marika ei olisi osannut kuvitella nykyistä tilannettaan. Asian arkaluontoisuuden vuoksi Marika ei esiinny jutussa omalla nimellään. Kahden teini-ikäisen äiti joutui äkkiä lähtemään vaikeasta liitosta vain vähän vaatteita mukanaan. Sitten tuli vielä päätös työkyvyttömyyseläkkeestä.
”Alle 40-vuotiaana kaikki oli yhtäkkiä nollattu. Kodin ja uuden elämän rakentaminen oli aloitettava tyhjästä. 1 200 euron kuukausituloni ovat ilmeisesti kuitenkin niin suuret, että en saanut apua Kelasta enkä sosiaalitoimistosta. Serkkuni neuvoi kysymään, auttaisiko Hope.”
Marika täytti yhdistyksen nettisivuilla lomakkeen, jossa kertoi tilanteensa. Hänet kutsuttiin kotikaupunkinsa Hope-tiimin luo.
”Sain vaatteita, lakanoita, pyyhkeitä, paistinpannuja ja television. Apu tuntui ihan korvaamattomalta.”
Ensimmäinen lähtö apua hakemaan tuntui Marikasta nöyryyttävältä.
”Vaikeat tunteet kuitenkin katosivat heti, kun pääsisin ovesta sisään. Hopen väki sai minut tuntemaan, että avun saaminen on ihan normaalia.”
Outi Leino ajatteleekin auttajana olevansa asiakaspalvelija. Hän kysyy vaikkapa lempivärejä ja auttaa asiakkaita löytämään lahjoitusvaatteista mieleisiään.
”Auttamisen tulee aina lähteä kunnioituksesta. On tärkeä malttaa kuunnella, millaista apua kukin tarvitsee”, Eveliina Hostila pohtii.
Suomessa apua annetaan usein nimettömästi. Lahjoittaja ja saaja eivät kohtaa.
”Hyväntekeväisyyskulttuurimme on vaatimatonta ja hienovaraista. Taustalla vaikuttaa vahva hyvinvointivaltion malli, jossa kaikki antavat yhteiseen pottiin ja siitä jaetaan. Kukaan ei joudu ikään kuin almujen vastaanottajan asemaan”, Henrietta Grönlund kertoo.
Sosiaalisen median, kansainvälisten vaikutteiden ja yksilöllistymiskehityksen myötä suosiota on lisännyt myös auttaminen, jossa lahjoittaja vie apua, esimerkiksi jouluruokaa, suoraan avun pyytäjälle. Kohtaaminen voi tuoda paljon iloa ja lämpöä molemmille osapuolille, mutta myös pyyteettömässä auttamisessa antajalla on väistämättä jonkinlainen valta-asema. Toisaalta ottamalla apua vastaan voi ajatella antavansa jollekulle mahdollisuuden auttaa, mikä tekee kaikille hyvää.
”Se tekee hyvää myös yhteiskunnalle”, Grönlund korostaa. ”Kun autamme toisiamme, luottamus toisiin ihmisiin kasvaa. Jokainen tarvitsee joskus apua.”
Kodin Pellervo on ystävä, jonka seuraan jokainen voi tulla juuri sellaisena kuin on. Jutuistamme välittyy mummolan kiireetön tunnelma, vaikka ne ovat raikkaasti tätä päivää. Elämme leppoisasti ja annamme toistenkin elää.
Iitin vanhimmalle toimivalle maatilalle joulu on tullut jo 474 vuotena. Alestalon siniharmaa päärakennus sointuu kauniisti joulukuisen aamupäivän hentoon valoon pitkän yön ja lyhyen päivän tervehtiessä toisiaan. Punamullatun aitan takaa näkee usvan nousevan Kymijoen sulakohdasta. Ikkunoista kajastuu hangelle kirkas sähkövalo – jokunen kynttiläkin on sytytetty adventtia juhlistamaan. Emäntä Riitta Alestalolla on työn alla yhtä sun toista
Pirkkalan seurakunnan vapaaehtoinen miesryhmä Apurit antaa naapuriapua ikäihmisille, yksineläville ja vähävaraisille.
