Valokuitua, erämaan eläimiä, pellon raivausta, vauvan odotusta. Ei kainuulaista Iivantiiraa auringonlaskun kyläksi voi sanoa.
Oppaaksi Iivantiiraan lupautuu kyläyhdistyksen puheenjohtaja Voitto Pulkkinen. Opasta tarvitaan: laajalle levittäytyneen kylän parhaat palat voisivat muuten jäädä löytymättä.
Käydään taloissa ja kyläyhdistyksen rivitalolla sekä koululla. Tutustutaan iivantiiralaisiin.
Rehunteon aika on takana. Ensimmäiset lakat ovat kypsiä. Karhuja ja susia on nähty. Vettä sataa tämän tästä kuten tänä kesänä koko maassa.
Vastaan tulee hyväntuulista väkeä, ihmisiä, jotka tuntevat syrjäisen Suomen realiteetit ja silti uskovat tulevaisuuteen. Kotona on hyvä olla, vaikka koti olisi syrjemmässäkin – tai ehkä juuri siksi. Iivantiira ei ole syrjässä. Se on keskellä Kainuuta ja tiet sieltä vievät kaikkiin suuntiin. Välimatkat vain ovat hieman pitemmät kuin jossakin muualla: Kajaaniin tulee kylän keskuksesta 100 kilometriä, Kuhmon keskustaan 46, Hyrynsalmelle 65, Kostamukseen 62.
Iivantiiran Ypykkä on kuuluisa talo. Maineen takana on kirjailija Ilmari Kianto, joka julkaisi värikkään kuvauksen talon neljän akattoman veljeksen elämästä. Kerrotaan, että tuolloin Ypykässä oli Kainuun viimeinen savupirtti. Myös pääministeri Urho Kekkonen pistäytyi Ypykässä ensimmäisen Kekkostien linjauksia tarpoessaan. Tämän peruina Iivantiira ja sen kruununjalokivi Ypykkä tunnetaan nimeltä kaikkialla Suomessa. Jo lapsuudessa kainuulaiset oppivat, ettei syrjäisempää voi olla.
Korkean Ypykkävaaran päällä on Ypykän talo. Pihapiiri on tavanomainen: rintamiestalo, varastoksi muutettu navetta, sauna, koiran häkki, peltoaukea.
Isäntä Matti Heikkinen ei aio myydä taloaan. ”Jos nimi olisi eri, saattaisin myydäkin, mutta Ypykkää en myy.” Matti lunasti paikan setämiehiltään kymmenkunta vuotta sitten. Tila on ollut suvussa ainakin parisataa vuotta.
”En osaa Ypykän historiaa hävetä. Asun täällä, kävi miten kävi. Olen tottunut rauhalliseen elämäntyyliin.”
Pulkkisen Voitto tekee kaikkensa, että lopun ennustajat olisivat väärässä. Kevättalvella nimittäin Helsingin Sanomissa höpsötettiin kuhmolaiskylän toivottomasta tulevaisuudesta. Lehden nettikommentaattorit innostuivat lyömään löylyä: perspektiivittömät kylät joutaakin tyhjentää.
Kyllä ivantiiralaisilla ilon aiheita on. Kahdella maatilalla tehtiin hiljattain sukupolvenvaihdos. Maahenkeä riittää. Voitto arvelee, että muutamat muut saattavat esimerkin innostamana tehdä samoin.
Voitto on maanrakennusalan yrittäjä. Hän on asunut lähes koko ikänsä Lipukkavaaralla, mutta reissutyön ansiosta hän on nähnyt muitakin Kainuun kuntia sekä Kostamuksen ja Lapin.
Voitto oli ensimmäisellä luokalla koulussa, kun Iivantiiraan tuli tie. Sitä ennen lähimmälle kulkuväylälle oli toistakymmentä kilometriä kinttupolkua. Nyt tiet vievät länteen, itään, etelään ja pohjoiseen. Kostamukseen kuljetaan väylää, jota tuoreeltaan, 1960-luvun alussa, noottikriisin aikaan, kutsuttiin Tykkitieksi. Sittemmin kainuulaiset kulkivat sitä pitkin töissä Kostamuksessa. Nyt Iivantiiraan rakennetaan tiedon valtatietä, valokuitua.
ANNE SEPPÄNEN, teksti
JUHA HANKKILA, kuvat
Kodin Pellervo on ystävä, jonka seuraan jokainen voi tulla juuri sellaisena kuin on. Jutuistamme välittyy mummolan kiireetön tunnelma, vaikka ne ovat raikkaasti tätä päivää. Elämme leppoisasti ja annamme toistenkin elää.
Tätiparkourporukka loikkii, pomppii ja könyää niin, että nivelet naukuvat riemusta ja lihakset huutavat ilolla hoosiannaa. Nuorten miesten suosima laji sieppasi mukaansa leidit, joiden ikähaitari on ”yli eläkeiän, mutta alle sata.”
Ilman vapaaehtoisia jäisi moni tapahtuma pitämättä ja työ tekemättä. Mutta mikä saa talkoilemaan – ja jopa maksamaan siitä?
Suomi jakautuu joukkoliikenteen tarjonnassa ennennäkemättömällä tavalla. Korona näivetti muutosten kourissa ollutta alaa entisestään. Ensi kesänä vaikkapa Valamon luostariin ei enää linjurilla pääse.
