Siirry sisältöön

”Keltaista sitruunaperhosta todennäköisemmin ihan ensimmäisenä näkee monivärisen nokkosperhosen. Niitä voi Etelä-Suomessa tavata jopa maaliskuun puolella, sillä aikuisena talvehtineet lähtevät liikkeelle heti, kun tulee vähänkään lämmintä.”

Sitä ei tiedetä, miksi juuri nokkosperhonen lehahtaa nopeimmin siivilleen. Ehkä se on geneettistä, Kaitila arvelee. Tai ehkä se johtuu suotuisista talvehtimispaikoista, joita kevätaurinko lämmittää enemmän kuin muilla lajeilla.

Ihmisiä voi huolettaa, miten siivekkäät pikkukaunottaret selviytyvät kevätkoleassa, varsinkin jos ne virkoavat kylmissä rakennuksissa kovin aikaisin. Kaitila luottaisi kuitenkin luontoon.

”Aikuinen perhonen selviytyy kyllä yleensä hyvin. Leskenlehdet kukkivat heti kun vähän lämpenee, ja perhoset ruokailevat niillä. Koiraat myös imevät kivennäisiä kosteasta maasta.”

Vasta vähän nokkosperhosten jälkeen havahtuvat aikuisena talvehtineet sitruunaperhoset hauskaa kesää lupaamaan. Niitä seuraavat aikuistalvehtijoista neitoperhoset, suruvaipat ja herukkaperhoset. Huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa alkavat kuoriutua myös ne päiväperhoset, jotka talvehtivat kotelovaiheessa.

”Ensimmäinen niistä on tavallisesti kangasperhonen, joka näyttää vihreältä siipien alapuolen värin vuoksi. Sitten tulevat valkoiset lanttuperhoset ja siniset paatsamasinisiivet, Suomen kansallisperhoset.”

Muumeille valkea lanttuperhonen tietäisi rauhallista kesää. Oranssi-kelta-tumma-valkokirjavasta nokkosperhosesta muumilaaksolaiset eivät ennusta mitään, mutta jokin on silti varmaa: kun silmissä vilahtaa nokkosperhonen, kesä kurkkii jo nurkan takana.