
Majatalo rauhoittuu
Kesän jälkeen väki majataloissa vähenee ja sauvolaisten yrittäjienkin elämä hakee uutta rytmiä.
Kun eräharrastaja asettui rivitaloon, alkoi asuntokin henkiä pohjoisen luontoa ja mystiikkaa. Oma kolo on juuri sopiva itselle ja koirakaverille.
Kahden joen yhtymäkohdasta sovasta nimensä sittemmin väärin saanut Sodankylä on niitä harvoja maalaispitäjiä, joissa väkimäärä vähenee, mutta asuntojen hinnat ja vuokrat nousevat. Syy on kaivosteollisuuden porautumishaluissa kallisarvoisten maametallien kimppuun.
Kehitys alkoi näkyä jo 2016, kun Maria Junttila muutti ties monennenko kerran vuokralle. Kaksi vuotta myöhemmin asunnon omistaja alkoi kysellä, olisiko Maria kiinnostunut ostamaan kämpän itselleen. Vastausta ei tarvinnut kauaa odotella.
”Sanoin, että ehdottomasti haluan. Olin jo aiemmin miettinyt, että on fiksumpaa maksaa omaa asuntoa kuin vuokraa toiselle. Saisin myös toteuttaa omia sisustusajatuksiani paljon vapaammin – tietenkin taloyhtiön sääntöjen asettamissa rajoissa.”
Kesällä 2018 tehtiin kauppakirjat ja Mariasta tuli Sodankylän keskustan tuntumassa sijaitsevan 60-neliöisen kaksion omistaja. Eka oikeasti oma asunto! Nyt saisi toteuttaa omia ideoitaan!
Temperamentin puutteesta nuorta naista ei tarvitse moittia, kun sille päälle sattuu. Maria ilmaisee sen paikallisella murteella: ”Sole poka mikhän ko alamma tekemhän niin tullee omannäköstä jäläkiä!”
Visioidensa työstöön Maria on saanut apua sekä isältään että entiseltä kumppaniltaan. Hän on tehnyt paljon myös itse.
”Asuin aluksi itsekseni ilman koiraa. Ensitöiksi päällystin lattiat vinyylilankulla ja remontoin saunan. Vaalea lattia lisää tilan tuntua ja korostaa sisustuselementtejä.”
Seuraavaksi purkuvasara iski keittiön seinään, tavoitteena avointa tilaa olohuoneen ja keittiön välille kantavia rakenteita purkamatta. Niinpä keittiön oven tilalle tuli kantrihenkiset saluunanovet. Väliseinien pintaan Maria valitsi tuppilautaa.
”Se nousi ajatukseksi vasta remontin aikana, ja tuumin, että miksipä ei! Nyt kun kerran on päästy vauhtiin, työkoneet ovat tässä valmiina ja on aikaa värkätä!”
Makuuhuoneen katseenvangitsijaksi valmistui pylvässänky, jonka katoksen rakenteet ovat hongasta ja heinäseipäistä.
”Olen aina halunnut 'prinsessasängyn', mutta ei mitään perinteistä eikä liian tavallista. Kehikko- ja katto-osaan halusin mahdollisimman paljon muotojen rikkoa, jotta saisin viriteltyä niihin valoverhoja ja valoja. Ajan saatossa verhokankaiden määrä ja materiaali on vaihdellut.”
”Ko alamma tekemhän, niin tullee omannäköstä jäläkiä!”
”Asunnoksi tämä ei ole iso mutta minulle ihan sopivan kokoinen jopa niin, että toinenkin koira mahtuisi”, Maria miettii katsellessaan huushollia nyt. Jaloissa kiehnäävä itäsiperianlaika Tinka ei näytä olevan samaa mieltä. Sohvanvaltaajana sillä on tärkein paikka emäntänsä kainalossa.
Koiran tultua taloon Marian piti miettiä, miten asunnon yhteyteen voisi rakentaa koiratarhan. Päätyasunnon sisäänkäynnin puolelta löytyi sopiva maa-ala, joka rajattiin 150 senttimetrin korkuisella verkkoaidalla.
”Aita osoittautui jäntevälle koiralle liian matalaksi, ja eräänä päivänä se otti ritolat ja pinkoi kylille. Korotin aidan 180 senttimetriin ja rupesin pukemaan koiralle GPS-pannan siltä varalta, että sen päähän pöllähtää ajatus lähteä omille retkille.”
Nyt Tinka oleilee ulkona työpäivienkin aikana. Aika kuluu paremmin kopissa maatessa tai pihan luontokappaleita vahtiessa.
”Ei se ihmisistä välitä, ellei joku tule aivan lähelle. Laika ei ole rotuna haukkuherkkä. On yleensä hiljainen toisin kuin muut pystärit. Jäniksistä ja oravista kyllä pitää ilmoittaa.”
Maria pohjustaa sisustustyyliään niin lappilaisuudellaan kuin maanläheisyydelläänkin. Hän sanoo tykkäävänsä luonnon väreistä, erityisesti vihreästä ja ruskeasta sekä hongan harmaasta. Siitä se ajatus on varmaan lähtenyt.
”Poronsarvia, puuta ja hirvensarvia. Puu on itselle aivan ykkönen materiaalina”, Maria täsmentää. ”Kaikki eivät metsässä käydessään edes huomaa maassa lojuvia puita. Minulle ne näyttäytyvät varmaan ihan toisella tavalla ajan patinoimina aarteina.”
Maria korostaa, ettei koskaan ota mitään elävästä puusta, vaan kaikki ovat viruneet jo maassa ja saaneet siinä myös uutta väriä. Puunkäkkyrät ja sarvet kulkeutuvat kotiin eräretkiltä aina jollain konstilla. Tekemisen aika iskee myöhemmin, kun aihioon on päässyt tutustumaan. Sahauksen, hionnan ja pintakäsittelyn jälkeen taideteos saa oman paikkansa juuri siitä, mihin taiteilija on sen miettinytkin.
”Luonto pitää saada lähemmäs.”
Maria elää vuoden kierron mukaan. Syksyn marrastaessa hän hakee tummempia sävyjä etenkin verhoihin ja mattoihin, ja värit kevenevät, kun kevätaurinko intoutuu räköttämään täydellä teholla.
Inspiraation puuskat saattavat iskeä luovaan ihmiseen allakkaan ja kelloon katsomatta.
”Saatan rymsteerata yölläkin, kun tulee mieleen, että se on toteutettava just nyt, olkoonkin vaikka seuraavana päivänä töitä. Luomisen tuskaa varmaan. Onneksi seinänaapuria eivät pienet siirtelyt haittaa.”
Koriste- ja kausivalot antavat hauskan perusvalaistuksen kaamosaikaan. Makuuhuoneessa pitää kuitenkin olla pimennysverhot.
”Vaikka olen Lapista kotoisin ja rakastan kesän valoisuutta, olen niin herkkäuninen, että minun on pakko saada nukkua pimeässä”, Maria paljastaa.
Keittiövälineissä ja astiastoissa Maria arvostaa paikallisuutta. ”Kaikki lautaset ja kupit, niiden pitää olla täkäläistä työtä.”
Lyhytvuokraukseen Maria Junttila ei ole asuntoaan laittanut muutoin kuin Sodankylän elokuvafestivaalien ajaksi. Väkeä on tullut majoittumaan juhlaviikoksi niin etelästä kuin pohjoisestakin.
”Monet eivät osaa odottaa rivitaloasumisesta mitään pohjoisen elämystä. Ilmeiden perusteella he ovat näkemästään yleensä haltioituneita. Wau, että tässähän on Lappi-henkeä kerrakseen! Vähän erinäköistä kuin telkkarin Suomen kaunein koti -kilpailussa.”
”Tämä on ihan minun näköiseni koti ja tällaiseksi olen sen halunnut. Kukaan ei ole kokenut oloaan täällä pelottavana, pikemminkin tunnelmallisena.”
Maria Junttilan ammatti ei liity luontoalaan. Sodankylä on maineikas varuskuntakaupunki, ja hänkin on työskennellyt varusmiespalveluksen jälkeen erilaisissa toimistotehtävissä puolustusvoimissa. Valtion leivissä on nyt takana jo 15 vuotta.
”Tämä on hyvä balanssi, kun elämä ei ole pelkkää 24/7-metsää. Retkeilen ja metsästän. Tarkkavainuinen laika on kaiken riistan koira, ja kuljen sen kanssa riistan perässä. Viime syksynä trackerin kartalle taisi piirtyä liki 500 kilometriä eräilyä yhdessä.”
Erätaidot ovat kulkeneet geeneissä, kun Maria on tarponut maastossa isänsä jalanjäljissä. Hän sai metsästyskortin 11-kesäisenä.
”Maalinnun pyynti on minun juttuni. Syksyt menevät metsässä. Aloituspäivää 10.9. odotan kuin kuuta nousevaa. Luontoa pitää kunnioittaa ja sen takia myös saalista käsitellä suurella hartaudella. Ruoka asetellaan lautaselle niin ikään aina kunnioituksella, silloin syöminenkin on nautinto.”
Maria Junttila muistuttaa, että riistanhoito on myös luonnonsuojelutyötä. Metsässä liikkuessaan hän tekee havaintoja ympäristön muutoksista ja kameran muistikorttiin tarttuu kaikenlaista. Viime syksyn kohokohta oli maakotkan pesälöydös, josta Maria oitis laittoi koordinaatit Metsähallitukselle.
”Pian tuli tieto, että sitä ei ollut aiemmin rekisteröity. Myöhemmin löydöksen ympärille oli asetettu suojelumerkit häirinnän estämiseksi. Osaltani yritän auttaa, kun ilmoitan löydöistä eteenpäin.”
Kodin Pellervo on ystävä, jonka seuraan jokainen voi tulla juuri sellaisena kuin on. Jutuistamme välittyy mummolan kiireetön tunnelma, vaikka ne ovat raikkaasti tätä päivää. Elämme leppoisasti ja annamme toistenkin elää.