Kynttilänjalka ja haarikka

Heikki Asunnan joulutarina 1940-luvulta kertoo siirtolaisesta, joka palaa Kanadan turkiskämpältä Suomeen. Aattoyönä mies taivaltaa kuutamossa halki huurteisen metsän kohti entistä kotiaan.

Oli ollut edessä ahtojäitä, ja matka venyi venymistään. Vasta aatonaattona päästiin kotimaan satamaan, ja Pärrin Heikki, Kanadan turkiskämpältä palaava siirtolainen, oli jo hiljaisessa mielessään päättänyt viettää joulunsa kaupungissa.

Siihen oli montakin syytä. Mitä lähemmäksi kotimaan rantaa laiva oli tullut, sitä levottomampina alkoivat ajatukset askarrella. Oli kulunut jo kolmetoista vuotta siitä, jolloin hän oli tullut lähettäneeksi muutamin jäykin, hämäläisin koukeroin piirustetun kirjeen kotiin, kotiin, jota hän kaikesta huolimatta oli väkevästi ikävöinyt vaeltaessaan riistaa Kanadan aarniokuusikoissa tai soitellessaan hataraäänistä huuliharppuansa iltaisin kämpällä.

Ei se millään tavoin ollut uskottomuutta tuo vaikeneminen. Se oli vain sellaista hämäläisveren hitautta, josta ei mihinkään päässyt. Aina tuli asia siirretyksi päivästä toiseen, ajateltua: »pian lähden itse, miksipä turhaan kirjoittelisin.»

Pelotti mennä kotiin.

Saattoihan hyvinkin olla, että sellaista ei enää ollutkaan. Olisihan äiti jo hyvinkin voinut muuttaa multiin: kolmetoista vuotta oli pitkä, pitkä aika. Isän hän tiesi kuolleeksi jo vuosia sitten – isän, kuokkansa varteen luutuneen vanhan miehen, jonka ajatuksissa ei ollut sijaa turhille kaipauksille.

Saatuaan isän kuolinsanoman oli Pärrin Heikki viettänyt yönsä Kanadan kuutamossa, muistellut kaikkea, mikä isää koski, ja tuntenut olevansa niinkuin juureton puu. Oli tullut siinä mieleen lapsuus, jonka pian täytyi päättyä. Päättyä jankkoisen ojan pohjalla ahertaessa ja kutsuvien äänien turhaan kajahdellessa leikkimäeltä. Nuorissa ajatuksissa oli silloin liikkunut paljon sellaista, joka merkitsi kapinallisuutta. Arkipäivä tuntui liian painavalta ja isä liian armottomalta.

Mutta kun kuolinsanoma sitten oli tullut, saivat nuo jankkoisten ojien pohjilla aherretut, helteiset päivät ikään kuin uuden valaistuksen. Kaipaus, levoton kaipaus, joka niinä päivinä oli ensi kerran herännyt, oli vuosien mentyä osoittautunut täyttymättömäksi, ja isän rauhallinen, varoittava sana oli monet kerrat muistunut mieleen. Puhumattakaan äidin silmistä lähtöpäivän aamuna. Niitten ilme oli ollut niinkuin pienten, haaltuneitten ikkunoitten valo sadeharmaana iltana.

Sellaisen halvan, ränsistyneen laitakaupungin yömajan etsii Pärrin Heikki asunnokseen aatonaaton iltana. Ikkuna antaa takapihalle, jota kaikenlainen roju hallitsee, ja vain säästeliäs kaista kuparinruskeata taivasta saattaa siitä nähdä. Seinällä on kirjava, kudottu kuva, joka on esittävinään iltarukousta jonkin vieraan maan vainiolla, mutta joka on omiaan herättämään kaikkea muuta kuin hartaita ajatuksia.

Täälläkö minun on vietettävä ensimmäinen jouluni kotimaassa, ajattelee matkasta väsynyt, masentunut mies. Hänellä on kyllä tarpeeksi dollareita hankkiakseen itselleen edes jonkinlaisen joulun, mutta kaupunki on outo, melkein vihamielisen outo.

Korea rihkama kauppojen ikkunoissa ei ole hänessä herättänyt joulun tuntua, entistä lapsuuden joulun tuntua, jonka herättivät vanha kolmihaarainen, kirkasta messinkiä kiiltelevä kynttilänjalka ja haarikka, isoisän tekemä katajahaarikka. Vain joulun tullen ne tuotiin esiin säilöstään ja asetettiin kumpikin kunniapaikalleen pirtin pöydälle, ja ellei niin olisi tapahtunut, ei joulua varmaankaan olisi milloinkaan tullut. Niin oli mies ajatellut silloin ennen, lapsuuden kaukaisina vuosina.

Yömaja valmistautui joulunviettoonsa sekin. Isännän kamariin tuotiin pieni, viheliäinen kuusi, ja hänen pikku poikansa ilakoitsi odotuksen riemussansa käytävällä. Hän ei ole milloinkaan tiennyt, millaiselta tuntuu lapsuuden joulu siellä, missä on laakea tupa, himmelit, kynttilänjalka ja haarikka, ajatteli yksinäisessä huoneessansa vierailta mailta tullut mies.

Kaipaus kotiin kävi yhä kipeämmäksi. Tavarat tullissa, kaikki kolmentoista vuoden sitkeän aherruksen tulokset, tuntuivat mitättömiltä, kun niitä vertasi kahteen asiaan: joulu ja koti.

Kuitenkin pelotti. Ehkäpä siellä kaukana, Hämeen korpikylässä, odottivatkin vain pimeät ikkunat niinkuin vihamieliset silmät; ehkäpä äidistä olikin jäljellä vain muutama lämmin tervehdys pojalle, tuhlaajapojalle, joka oli jättänyt elämän antajansa riuduttavaan ikävään, mutta joka kuitenkin oli ollut maan päällä kaikkein rakkain.

Vasta aattopäivän kallistuessa iltaan kypsyi päätös: kotiin, kaiken uhallakin kotiin!

Juna oli puolityhjä. Halki kuutamoisen illan se jyrisi häiritsevänä arkikummituksena, jonka oli pakko rikkoa suurelle syntymälle pyhitetty, kynttilöin kirkastettu rauha. Harmaapäinen junailija toivotti hyvää joulua matkamiehelle, joka istui yksin nurkassansa ja katseli ohi vilahtelevia, valaistuja ikkunoita. Hänen äänessään oli jotakin turvallista ja lämmintä, varoittavaa ja samalla rohkaisevaa. Se muistutti isän ääntä, ajatteli mies, ja hänestä tuntui, että päätös 'kotiin'! oli sittenkin ollut oikea päätös.

Tuttu aseman nimi, lähtöpiste kolmetoista vuotta sitten!

Mies ottaa pienen laukkunsa ja astuu tyhjälle laiturille. Alkaa kymmenkilometrinen taival halki huurteisen, kuutamoisen metsän, halki lumisten vainioitten ja hiljenneitten kylien. Askel tihenee tihenemistään, ja rinnassa tuntuu melkein salpaava jännitys: miten onkaan kaikki siellä perillä? Kuin unissaan huomaa mies muutoksen siellä täällä: jossakin on rakennettu uutta, jostakin jotain hävinnyt – elämä mennyt eteenpäin.

Viimein aukeaa eteen tuttu ja sittenkin tuntematon tie. Koivut, jotka hän kerran vereksinä nuoruuden päivinään istutti sen varrelle, ovat kasvaneet täysiksi puiksi, ja niitten oksat kaareutuvat pään päälle juhlalliseksi, huurteiseksi holviksi. Se johtaa pihaan, missä vallitsee tyyni, yöllinen hiljaisuus. Tallista vain kuuluu väkevien hampaitten rouskutusta ja peräimien helinää, tuuli suhahduttaa ohimennen lyhdettä aitaseipäässä ja antaa viirin äännähtää hiljaa ja unisesti. Jyväaitan punaiseen seinään piirtää kuu hauraita varjoja ja navetan ovi huuruaa hiljaa.

Mies seisoo siinä kauan, liikahtamatta. Hänen tekisi mieli olla jälleen lapsi, hiipiä hiljaiseen navettaan, syötellä siellä lehmät ja lampaat jouluyön kunniaksi ja lisätä kauroja hevosten soimiin. Mutta hän ei ole enää lapsi. Hänen edessään on tuttu tuvan ovi, joka kätkee arvoitusta: onko sijaa majassa?

Tupa on valaistu, mutta liikettä ei enää näy. Ovenripaan on vaikeata tarttua. Se ikään kuin kehoittaa ja kieltää, kutsuu ja työntää pois. Eteisen palkit narahtelevat tutusti, mutta sittenkin tuntee mies olevansa ikään kuin varas, jonka on pakko kavahtaa askeltensa ääntä.

Hiljaa hän avaa oven ja tuntee tuvan lämmön turvallisena huokuvan kasvoilleen. Siellä on kaikki ennallaan. Uunin luona on leipälauta täynnä joulun yltäkylläisyyttä, katossa himmelit ja pöydällä kynttilänjalka ja haarikka!

Mies hiiviskelee ympäri tupaa varpaisillaan, korjaa peitettä jonkun nukkujan ylle ja tuntee silmiensä väkisin kyyneltyvän. Sitten hän ottaa kynttilän ja avaa hiljaa kamarin oven.

Äiti! Hän nukkuu siellä vanhentuneena ja kuitenkin kauniina niinkuin ennen. Kynttilä heittää hopeaisen sädekehän hänen hiuksillensa ja tasoittaa monivuotisen murheen poimut suupielissä. Hän nukkuu siinä surujen kirkastamana, tyyntyneenä äitinä, jonka ilmeessä on sittenkin rauhallinen varmuus: minun poikani palaa, palaa kerran vielä!

Mies painaa oven hiljaa kiinni. Nukkukoon äiti siinä herätäkseen iloon, jonka hän kolmentoista vuoden kalvavan ikävän hinnalla on ostanut!

Tulee aamu, ja talon emännän kamarissa liikutaan. On aika lähteä kirkkoon. Vanha nainen astuu tupaan, herättelee hiljaa nukkuvia eikä huomaa, että pöydän päässä, varjon puolella, istuu mies, joka seuraa hänen liikkeitään kostein silmin. Uninen renkipoika hieroo silmiään ja rientää tallille päin. Pian ovat tuvassa äiti ja poika kahden.

"Äiti!" Melkein unohdettu sana vavahduttaa vanhaa naista. Hän katsoo kauan nurkan pimentoon mitään tajuamatta, kääntyy sitten selin puhujaan ja pyyhkäisee salaa silmänurkkaansa. Poika seuraa hänen joka elettään, liikutettuna ja avuttomana, kunnes hänen onnistuu teennäisen rennosti ryhdistäytyä. Hän nousee, tarttuu äitiä molemmin käsin hartioista ja katsoo häntä suoraan silmiin. Kumpikin tuntee, että sisimmässä liikahtelee jotakin sellaista, jonka purkautuminen ei ole soveliasta tässä ympäristössä, ja kumpikin koettaa sitä parhaansa mukaan estää.

Vanha nainen irrottautuu pojan otteesta ja alkaa touhuta innokkaasti, ilman määrää. Mies seisoo paikallaan hämillään, hypistelee kuusen oksaa eikä tiedä mitä tehdä. Kuitenkin tajuaa kumpainenkin, että katkeamaton side on sinä aamuna solmittu heidän välilleen.

Sitten helähtää tumpeli pihalla. Se vapauttaa kumpaisenkin hetken oudosta liikutuksesta. Sanaakaan sanomatta he istuutuvat rekeen ja ajavat kirkolle, renkipojan tuontuostakin ihmetellen vilkaistessa taakseen.

Tuvan pöydälle jäävät aamun ainoiksi vartijoiksi kynttilänjalka ja haarikka. Ne seisovat kumpainenkin entisillä paikoillaan, merkkeinä siitä, että on taas joulu ja kaikki hyvin talossa.