Suo on mahtava luonnonelementti, ja meillä suomalaisilla on siihen erityinen suhde.
”Milloin mieluiten menet suolle?” tutkijat kysyivät suomalaisilta. Moni vastasi, että syksyllä. Silloin kun ilma on viileä, kuulas ja raikas, kun ruska värjää maiseman, suopursu tuoksuu ja aamu-usvan ja hiljaisuuden keskeltä kuuluu kurjen tai joutsenen huuto.
”Retki syksyiselle suolle on moniaistinen elämys”, tiivistää ympäristökulttuurin tutkija Kirsi Laurén Oulun yliopistosta. ”Siihen liittyy myös jäähyväisten tunnetta väistyvästä kesästä ja samalla vapautumista kesän kuumuudesta, hyttysistä ja mäkäräisistä.”
Syksyllä voi ehkä päästä kuivin jaloin paikkoihin, jotka keväällä litisevät liian märkinä. Metsäisiltä soilta voi noukkia sieniä, ja kesän mustikoiden ja lakkojen jälkeen löytyy puolukkaa ja karpaloa. ”Keräily on vähentynyt, mutta me suomalaiset olemme edelleen varsin ahkeria marjastajia ja sienestäjiä. Suolle lähtiessäkin nappaamme mieluusti astian mukaan.”
”Suolle lähdetään nyt tietoisesti retkeilemään ja nauttimaan.”
Jos poimittavaa löytyy, suokokemus syvenee entisestään. ”Elämyksellisyyden lisääntyminen on suuri muutos suomalaisten suosuhteessa. Suolle lähdetään nyt tietoisesti retkeilemään ja nauttimaan, harvemmin enää välttämättömän elannon vuoksi esimerkiksi nostamaan turvetta tai poimimaan marjoja myyntiin.”
Elämykseen kuuluu esteettisyys. Tutkimuksissa on huomattu, että 2000-luvun taitteen tienoilla soita alettiin pitää kauniina. Nykyään mukana kulkee puhelin, jolla suonäkymät tallentuvat valokuviksi ja jaettaviksi sosiaalisessa mediassa.
”Myös digitaalisuus on tullut suosuhteeseemme. Kameroiden ja droonien lisäksi käytetään esimerkiksi sykemittaria ja tallennetaan oma fyysinen suoritus”, tutkija pohtii. Hän suosittelee suoretkeilijälle ennen kaikkea jokaisen aistin avaamista.
”Suot ovat Suomen erityinen rikkaus, mahtava luonnonelementti.”
Ja niitä riittää yhä. 8,7 miljoonalla suohehtaarillaan Suomi on yksi maailman soisimmista maista.
Kodin Pellervo on ystävä, jonka seuraan jokainen voi tulla juuri sellaisena kuin on. Jutuistamme välittyy mummolan kiireetön tunnelma, vaikka ne ovat raikkaasti tätä päivää. Elämme leppoisasti ja annamme toistenkin elää.
Heikki Asunnan joulutarina 1940-luvulta kertoo siirtolaisesta, joka palaa Kanadan turkiskämpältä Suomeen. Aattoyönä mies taivaltaa kuutamossa halki huurteisen metsän kohti entistä kotiaan.
Eläinten asuntomessuilla esitellään luonnonmukaisia koteja kaikenkarvaisille eläväisille leppäkertuista kanoihin ja koirista pässeihin. Valmisteluissa on tarvittu lasten ehtymätöntä mielikuvitusta ja maan parhaiden järviruokotietäjien osaamista.
Ilman vapaaehtoisia jäisi moni tapahtuma pitämättä ja työ tekemättä. Mutta mikä saa talkoilemaan – ja jopa maksamaan siitä?
Eilen se oli tavallinen, talvinen omakotitontti, mutta tänään tunnelmallinen Joulupiha täynnä kävijöitä. Muodonmuutos tapahtuu kerran vuodessa ja vain muutamaksi tunniksi.
Siinäpä krookus poikineen, sadoittain violetin eri sävyissä. Ja eräs, joka on juuri herännyt horroksesta.
Aurinko painuu horisontissa kumpupilvien taakse ja maalailee taivaalle upeita pilvisäteitä. Niitä vasten kurkien siluetit näkyvät hyvin. Eletään syyskuun puoliväliä, kurkien päämuuton aikaa.
Seison Pielisjoen rannalla elokuun pimenevässä illassa ja ihailen horisonttia: mustana siluettina kaukainen vaarajono, punertava taivaanranta ja niiden yllä valaisevien yöpilvien sinertävänvalkoinen hehku. Tyyni vedenpinta peilaa maiseman.
Istun rantakivellä ja seuraan lapintiirojen kevätkiireitä. Linnuilla on takanaan uskomattoman pitkä muuttotaival Etelänapamantereen vesiltä koto-Suomeen.
Pakkanen nipistelee poskipäitä ja lumi narskuu kenkien alla, kun kuljen kapeaa tietä ylös vaaran rinnettä. Taivalta viitoittavat molemmin puolin korkealle kohoavat tykkylumen peittämät kuuset.
