Salamarakastumisen huumassa järjen ääni hiljenee vaivoin havaittavaksi kuiskaukseksi, sukujuuret käyvät merkityksettömiksi, kasvupaikkavaatimukset epäolennaisiksi ja hoidon mutkikkuus on vain hienoinen hidaste. Mistä näitä saa, voiko tätä lisätä siemenestä? Ai ettei ole tilaa? No kyllähän nyt aina yksi kasvi mahtuu minne vain.
Toisinaan ihastuksen syntymiseen tarvitaan monta vuotta ja monta silmäystä.
Itse pysyttelin vuosikausia tietoisesti erillään daalioista. Monivuotisia perennoita on välillä jaettava ja istutuksia kitkettävä, mutta ne talvehtivat omillaan ja nousevat joka kevät kuin itsestään. Yksivuotiset on kylvettävä aina uudestaan, mutta niiden nopea elämänkierto säästää tarhurin talvehdittamisen huolilta. Daalioiden elämänmeno tuntui näiden rinnalla kovin konstikkaalta.
Että esikasvattaisin niin kuin kesäkukkia – mikäli muistaisin kaivaa juurakot keväällä kellarista. Ja hoitaisin kesän ajan kuten perennoita – paitsi että eivätkös nämä tarvitse kaiken maailman tukiviritelmiä pystyssä pysyäkseen? Loppukesällä intoilisin parista kehittyneestä nupusta – ja sitten tulisivatkin jo yöhallat. Joten ei muuta kuin nostamaan juurakoita ylös maasta, peittelemään turpeeseen, kärräämään varastoon, suihkuttelemaan talvikuukausina. Ei kiitos, minulla totta vieköön on muutakin puuhaa kuin nirppanokkien primadonnien paapominen.
Daaliat eivät olleet mielestäni myöskään erityisen viehättäviä. Vanhojen pihapiirien seinänvierillä korkealle kurottelevat kukkapallot näyttivät toisinaan kyllä hauskoilta, mutta puutarhakauppojen valikoima oli jotain ihan muuta. Pussien kylkiin painetut kuvat jättimäisistä ja kirjavista kukinnoista toivat mieleeni pöyhkeilevät barokkiruhtinaat: aivan liian mahtipontisia ja korskeita. Puuteroiduille peruukeille ja solmituille silkkiröyhelöille on paikkansa, mutta se ei ollut minun maalaispuutarhassani.
Sitten eräänä keväänä eteläsuomalainen herrasmies lahjoitti minulle jakopalan daaliastaan. Kiittelin hämilläni, vaikka kuulin jo oikuttelevan diivan huutelevan loputtomia vaatimuksiaan. Silmujani pakottaa, miksi minua ei ole vieläkään istutettu? Kukkani nuokkuvat, missä viipyvät tuet? Näinkö minua täällä kohdellaan, lehteni ovat aivan jäässä!
Pari vuotta primadonna nyrpisteli nenäänsä. Ja minä hoidin sitä velvollisuudentuntoisesti, vailla pienintäkään kiintymystä. Tunne taisi tosin olla molemminpuolinen. Kunnes sitten kerran: tummanpunaisen sametin läikähdys, lehtisormien lomasta siivilöityvä valo.
Ja nyt minä kärrään, nostan, peittelen, ruukutan, kastelen ja tuen. Onko kaikki hyvin, saisiko olla vielä jotain muuta?
TUOVI MUTANEN
Soljuville laineille haravoituja sorakäytäviä ja nurmikkoon tallattuja polkuja. Vankkaoksaisia ikipuita ja suoriin riveihin kylvettyjä kesäkukkia. Hullunkurisia patsaita, narisevia portteja, viivoittimensuoraksi leikattuja pensasaitoja ja villisti kiemurtelevia köynnöksiä.
Taitan paperin reunaan kapean kaistaleen ja painelen saumanvaran sileäksi. Ruskea voimapaperi vaatii topakat otteet. Tästä täytyy tehdä vähän kookkaampi.
En muista ihan tarkkaan, milloin se alkoi. Ehkä se liittyi siihen, että nöyristä kumarteluistani huolimatta pihlajat sieppasivat huivini oksilleen joka kerran, kun leikkasin nurmikkoa niiden latvusten alla. Tai ehkä se liittyi epätasaiseen maahan ja juuriin, jotka könysivät esiin pinnan alta. Sainko herätyksen sen jälkeen, kun pääsin ensimmäistä kertaa kulkemaan englantilaisen hedelmätarhan heinikossa? Vai väsyinkö vain
