Iitin vanhimmalle toimivalle maatilalle joulu on tullut jo 474 vuotena.
Alestalon siniharmaa päärakennus sointuu kauniisti joulukuisen aamupäivän hentoon valoon pitkän yön ja lyhyen päivän tervehtiessä toisiaan. Punamullatun aitan takaa näkee usvan nousevan Kymijoen sulakohdasta. Ikkunoista kajastuu hangelle kirkas sähkövalo – jokunen kynttiläkin on sytytetty adventtia juhlistamaan. Emäntä Riitta Alestalolla on työn alla yhtä sun toista joulutouhua, mutta varsinaiset valmistelut alkavat vasta kun nuoriso saapuu Helsingistä.
Riitta on jo kaivanut kätköistään vuosikymmenten aikana kertyneet koristeet. Ne symboloivat tilan jouluperinteitä ja muistuttavat menneistä sukupolvista.
Tänäkin vuonna Riitta ripustaa kuusen yläoksalle talon vanhimman joulukoristeen, 1800-luvun lopulta peräisin olevan pienen, vihreän lasikellon. Se on muisto äidin kodista Tyrväältä.
Kello ei kuitenkaan ole vanha siihen nähden, että Iitin Tapolassa sijaitseva Alestalon tila on perustettu jo vuonna 1539. Riitta on tilan viidestoista omistaja, suoraan alenevassa polvessa.
Adventtina muiden kuvailemat ja itse koetut joulut heräävät elämään. Riitan vuonna 1901 syntynyt isä kertoi aikoinaan ainokaiselleen kiehtovia juttuja tilan jouluista.
Isän lapsuudessa pirttiin vietiin aattona oljet, ja jouluruokien lisäksi valmistettiin sahtia, jota isä joskus teki vielä Riitankin aikana. Sahtikuurnat ovat yhä rantasaunalla. Tuolloin hyvää tahtoa jaettiin paitsi ihmisille ja eläimille myös henkiolennoille.
”Isän lapsuudessa oli jouluna tapana viedä navetan takana olleeseen saunaan saviastiassa puuroa saunatontulle. Eräänä jouluna kylän ilkimyspojat olivat vieneet sinne kipollisen lehmänlantaa. Ja kuinka ollakaan, sinä yönä sauna paloi!”
Riitan vanhemmilla oli kokemuksia myös väentäyteisistä jouluista. Silloin tilan kaikkien rakennusten piipuista nousi savu. Sodan jälkeen piharakennuksen kahteen asuntoon oli majoitettu Karjalasta paenneita evakoita, lisäksi Alestalossa vilisti Helsingistä sotaa suojaan tulleita sukulaislapsia.
Kun Riitta oli parhaassa joulunviettoiässään 50–60-luvuilla, useimmat perinteet olivat yhä voimissaan. Hyvissä ajoin Riitta sujautti kirjeen leikkimökkinsä seinässä olevaan joulupukin postilaatikkoon.
Leipä- ja rehuviljat jauhettiin tilan omassa puisessa kotitarvemyllyssä, ja pitkin syksyä pulskistunut sika odotti kohtaloaan. Riitta muistaa elävästi, miten hän koulusta tallustaessaan huomasi sian roikkuvan aitan rintelissä.
Teurastuspäivänä talossa oli paljon miesväkeä, ja tietenkin paikalle oli kutsuttu makkarantekoon naapurin Riika-täti. Hänellä oli tunnetusti ruuanlaittotaidot hyppysissä, sillä hän työskenteli kesäisin läheisellä huvilalla Väinö Solan, kuuluisan oopperalaulajan, kokkina.
”Päivä alkoi hämärtää, meitä istui keittiössä iso porukka syömässä. Sian pää höyrysi padassa kärsä pystyssä. Yhtäkkiä joku koputti ikkunaan, ja kun käännyin katsomaan, näin joulupukin!”
Pukki paljastui tutuksi. Velmuiluun taipuvainen äiti oli keksinyt muistuttaa väkeä siitä, että tontut ovat liikkeellä ja kiltti pitää olla.
Riitta osallistui pienestä pitäen talon valtavaan joulusiivousurakkaan. Menneen vuoden likojen kuuraaminen vauhditti tunnelmaan virittäytymistä.
Aatonaattona äiti valmisteli viimeisiä juhlaruokia ja isä valjasti hevosen. Lähdettiin kuusenhakuun.
”Haimme kuuset sekä itsellemme että hirsinavettaan eläimille. Iso, komea kuusi laitettiin järeään ristijalkaan keskelle tupaa, ja minä sain koristella”, Riitta muistelee.
”Kynttilät olivat tietenkin aidot. Ihmettelen, ettei ikinä mitään sattunut, vaikka Nuutinpäivään mennessä kynttilät olivat vinksallaan ja kuusi aivan kuiva.”
Aattona perhe tarpoi hangen poikki rantasaunalle. Kainalossa keikkuivat kesällä tehdyt vihdat.
”Katselin saunan pesuhuoneesta talolle. Tuvan ikkunan takana näin ihanan joulukuusen. Lapsen sielua se koetteli.”
Riitta Alestalo oli vain 21-vuotias, kun hänen isänsä vuonna 1975 kuoli. Tytär otti ison vastuun ja ryhtyi saman tien jatkamaan tilan töitä. Tuolloin agronomiksi Helsingin yliopistossa opiskellut Riitta pääsi nopeasti käsiksi alan käytäntöihin.
”Tulin Helsingistä aina heti vapun jälkeen kotiin kevättöihin ja syksyisin hoidin viljojen korjuun ja kuivauksen ja olin kynnöissä apuna. Kerran professori ihmetteli, miksi aloitin syksyllä opinnot niin myöhään. Pääsin sanomaan, että olin tekemässä sitä, mitä opiskelen.”
Riitan aikana tilalla ei ole ollut karjaa, vaan pääosa tuloista saadaan metsätaloudesta ja viljanviljelystä. Metsää Alestalolla on parisataa hehtaaria, josta osa kaunista Kymijoen rantametsää. Sinne on rakennutettu omista puista kuusi mökkiä pitkäaikaisille vuokralaisille.
Metsäyrittäjyyden lisäksi Riitta työskentelee Iitin ja kolmen naapurikunnan yhteisenä maaseutusihteerinä. ”Nykyisin teen vain osa-aikaista työtä, sillä haluan käyttää aikaani myös maatilayritykseni hoitamiseen.”
Aktiivisena ihmisenä Riitta osallistuu yhteiskunnalliseen toimintaan ja on mukana metsää ja maaseutua lähellä olevissa luottamustoimissa. Hän on myös Iitin kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen jäsen sekä Metsänhoitoyhdistys Kymenlaakson valtuutettu.
Moottorisahan kanssa Riittaa ei metsästä tapaa, sillä hän ostaa metsätyöpalvelut paikalliselta yrittäjämetsurilta.
Alan koulutus sekä vanhemmilta peritty väkevä luontosuhde ovat antaneet läheisen kontaktin metsiin. Riitta kulkee mielellään tiluksillaan tekemässä hoito- ja hakkuusuunnitelmia. Ja olkoon paukkupakkanen tai helteinen suvi, havuntuoksu nostattaa herkästi joulun mieleen.
”Kesän ja syksyn aikana pidän metsässä silmäni auki hyville joulukuusille. Minulla on eräs metsitetty pelto, jossa olen käynyt jopa hiukan leikkailemassa oksia siltä varalta, että sieltä saisi joskus hyviä joulupuita.”
Perheen Helsingissä asuvat aikuiset tyttäret, Heta ja Lotta, ovat kuulleet äidiltään kertomuksia suvun jouluista. ”Etenkin Hetaan ovat tarinat uponneet. Hän on varsinainen jouluihminen”, Riitta sanoo naurahtaen.
Alestalon naiset haluavat säilyttää joulut perinteisinä ja juhlallisina, mutta vähäeleisinä. Arvokkuutta Riitta vaalii välttämällä kaupallista tohinaa.
”Pyrin hankkimaan kaikki tarvikkeet Iitistä, en halua osallistua kaupunkien ostosruljanssiin. Joskus oikein ihmettelen, missä on niiden ihmisten joulurauha, jotka ovat kaupoissa hamstraamassa lahjoja vielä aattonakin.”
Heta tulee kotiin viimeistään aatonaattoa edeltävänä päivänä. Silloin pannaan tuulemaan!
”Siivoukseen kuuluu muun muassa saunan pesu, mattojen tuuletus sekä lattioiden peseminen. Joulusiivouksesta on tullut meille riitti muiden perinteiden tapaan”, Riitta kertoo.
Kun iso maalaistalo on puunattu, nuoret ryhtyvät pipareiden ja pullien leivontaan ja Riitta alkaa valmistella ruokia: lasimestarinsilliä, graavilohta, laatikoita…
”Nykyään hiukan oikaisen, rehellinen ollakseni. Imelletyn perunalaatikon ostan Iitin maatilatorilta ja muut laatikot saattavat olla kaupasta, lisään niihin hiukan siirappia ja kermaa.”
Kuusen suhteen Alestalon naiset ovat ehdottomia: onhan komea joulukuusi vanhan metsätilan kruunu.
”Menemme porukalla metsään. Heta valitsee kattoon ulottuvan, vankan ja tiheän kuusen, jonka hänen miehensä Ville sahaa ja kantaa auton lavalle. Viemme kuusen ronskisti suoraan tupaan sulamaan, sillä siitä leviää hyvä tuoksu koko taloon. Heta on viimeisen sanan sanova kuusiylituomari – joskus joulupuu on jouduttu jopa vaihtamaan, kun se ei hänestä ole ollutkaan hyvä.”
Kuusiylituomari on myös koristelumestari; lapsuuden muistokello tuonne, äidin joulupallot tänne, tuolla on paikka tädin tontulle, ja millenium-koriste voi olla tässä…
”Kun tupaan tulee hämärää, sytytämme kynttilät ja joulu voi alkaa!”
Aaton vastaisena aamuyönä Riitta työntää kahdeksankiloisen kinkun uuniin. Aamulla hän kiehauttaa riisipuuron, joka nautitaan sekahedelmäkeiton kera. Kinkku saa muhia uunissa ylikypsäksi joulurauhan julistukseen asti. Sen jälkeen seuraa sinappihunnun laskeminen kinkulle ja sitten, ah, hetken huilaus.
Mutta huoneethan ovat vielä koristelematta! Riitta levittää pöydille tuttuja perinnetekstiilejä kuten kummitätinsä Helmin kirjailemat joululiinat. Salin senkistä hän kaivaa vanhan sievän haitarienkelin ja asettaa sen jo viittä sukupolvea palvelleen Emma-kaluston pöydälle vaaleanpunaisen amarylliksen viereen.
Salin oveen ripustetaan äidin 60-luvulla ostamat punaiset lasikellot. Herkkä perhospallo nostetaan heilumaan kristallikruunuun.
Iltapäivällä väki ajaa Iitin kirkolle. Ensin viedään kynttilät läheisten haudoille, sitten astellaan vuonna 1693 valmistuneeseen, somaan puukirkkoon hiljentymään joulun sanoman äärelle.
”Istumme aina urkuparvella nähdäksemme alttarilla olevan seimen ja voidaksemme nauttia mahdollisimman paljon kirkon ihanasta valosta ja tunnelmasta.”
Joulun täydellisen ilon, kiitoksen ja kaipauksen siunaa Maa on niin kaunis -virsi.
Takaisin kotikylälle Tapolaan ajellaan verkkaisesti – saatetaanpa matkalla piipahtaa vuokramökeillekin, joille Riitta on edellispäivänä vienyt joulukuuset. Mökkien ikkunoihin piirtyvät lämpimät valot ja kaupungeista saapuneiden joulunviettäjien siluetit.
Kotona siemaistaan lämmikkeeksi glögit. Ja nyt mahat kurnivatkin jo siihen malliin, että aletaan kattaa pöytää.
”Noin kello 18 istumme joulupöydän ääreen. Syömme pitkään ja hartaasti”, Riitta kertoo.
Joku huomaa, että kuusen alle on ilmestynyt vanha tuttu juuttisäkki lahjoja pullollaan. Riitta on melko varma, että tänäkin jouluna hän löytää jostakin kääröstä mieluisan kirjan pyhiensä ratoksi.
”Kahvit juomme hieman myöhemmin, ja kahvi katetaan saliin. Tarjolla on torttuja, pipareita sekä joulupullia, ehkä myös nuorten Helsingistä tuomia herkkuja, viime vuonna meillä oli hauska marsipaanipossukakku.”
Joulunpyhät Alestalon väki viettää hiljaisesti. Kuusen ihastelulle ja kehumiselle ei tahdo tulla loppua. Siitä nautitaan Nuutinpäivään asti, ja jos kuusi yhä on terhakka, se saa jatkoaikaa tammikuun lopulle.
Miksipä heittää tarkoin valittu, kaunis puu pihalle? Riitta tietää ruotsalaisen lastenkirjailija Astrid Lindgrenin pitäneen joulukuusta pääsiäiseen. Kirjailija vain välillä vaihtoi koristeet.
Teksti: Sirpa Palokari
