Kärräsin puutarhan kitkentäjätettä kompostiin syyskuisen illan jo hämärtyessä. Kuorma oli tapani mukaan hiukan ylilastattu, ja oikaisin kärryineni pihapihlajien alta yrittäen samalla väistellä kasan päältä korsia pudottelevia alaoksia. Ruohoinen polku oli tuttu, mutta yhtäkkiä maanrajassa häivähti jotain outoa. Ihan kottikärryn pyörän vierestä kurkisti kummallinen, kelmeä mytty. Kuin farkkujen kanssa pesty nenäliina tai haalarin taskusta pudonnut trasselitukko.
Aamuvalossa mytty paljastui yhdeksi merkillisimmistä kohtaamistani sienistä. Laskeutuminen mahalleen kostean sammaleen päälle tuntui sukellukselta meren pohjaan. Sinipunertava väri oli suoraan unimaailmasta, sileät haarat muistuttivat valtamerten koralleja. Pihlajanoksien lomitse siilautuvien säteiden valoaallot liplattelivat yläpuolellani. Vedenalaista tunnelmaa voimistivat ympärillä hitaaseen tahtiin huojahtelevat heinät.
Aina tähän saakka olen kuvitellut tuntevani puutarhani kasvit kuin essuntaskuni. Olen luullut tietäväni tarkkaan mistä nousevat versot, missä kiipeilevät varret ja minne saakka ylettävät latvukset. Olen muistanut istutusajat ja alkuperät, löytänyt pihalta erehtymättä niin vanhat tuttavat kuin satunnaiset vierailijatkin. Ja nimet, ne ovat tulleet kuin apteekin hyllyltä – vaikka totuuden nimessä on tunnustettava, että välillä palvelu on ollut hitaanpuoleista.
Nyt puutarhani koordinaatit olivat pahasti hukassa. En ollut koskaan nähnyt moista kuivan maan merenelävää. En tunnistanut sientä varmasti edes suvulleen. Puhumattakaan että olisin tiennyt lajin. Onkohan olemassa koralliliilakasta? Tai haaraharokkia?
Ruohopolku houkuttelee jatkamaan latvusten alle. Aamukasteiset heinät sivelevät sormia, sammaloitunutta pintaa täplittävät pihlajista pudonneet marjat ja ruskalehdet. Eteenpäin konttaillessani osa marjoista paljastui miniatyyrisieniksi pikkuruisine jalkoineen ja lakkeineen. Koko olisi juuri sopiva nukkekodin sienikoriin. Onko näitä ollut joka vuosi, enkö ole ennen mönkinyt nurmikolla syyskuussa? Keksin lisää nimiä tuntemattomille, tämä voisi olla nuppihehku.
Vaahteran vierestä löydän maanmyötäisiä sieniä, joiden muoto muistuttaa peikon korvaa. Parin metrin päässä kasvaa rypäs hohtavan vaaleita kaunottaria. Nämä ristin nopeasti: ilmettyjä vekkihelokkaita!
Illalla tuvassa paneudun lajimääritykseen, ja merellisen sieneni oikeaksi nimeksi paljastuu violettihaarakas. Muut jätän selvittämättä. Metsäpolun varrelta koriin noukitut sienet on hyvä tuntea varmasti ja lajilleen. Puutarhan sienipolku saa säilyttää salaisuutensa.
TUOVI MUTANEN
