Taitan paperin reunaan kapean kaistaleen ja painelen saumanvaran sileäksi. Ruskea voimapaperi vaatii topakat otteet. Tästä täytyy tehdä vähän kookkaampi.
Harmaamalvikin siemenet saa Helena. Molemmat seisovat horjumatta pystyssä kaikenlaisissa säissä eivätkä anna maailman myrskyjen riepotella itseään. Jäykkiä ja tylsiä tyyppejä siis? No ei sinne päinkään! Malvikin tukevat varret kannattelevat vain kevyesti kumarrellen kukkamäärän, joka lakoonnuttaisi hennommat tuulessa heilujat kumoon jo nuppuvaiheessa. Satojen silkkisten terälehtien ja jämäköiden varsien liitto on erinomainen yhdistelmä kauneutta ja järkevyyttä. Hellua on siunattu samoilla hyveillä.
Seuraava on helppo. Jarmo osaa arvostaa itse kasvatettua ruokaa ja juurevia makuja. Sormustimellinen meiramin siemeniä, pari ilmasipulin pikkuistukasta, pieni kourallinen erityisen korkeaa ja makeaa hernettä. Ensi syksynä Jarmon hellalla porisee sakea rokka.
Pirjosta on tullut mummo. Lusikoin pussiin reilun annoksen tummia, himmeänkiiltäviä siemeniä. Taivaansiniset, sirkeän keltasilmäiset kukat ovat hyvällä korkeudella pienen ihmisen katsella ja lemmikin untuvaiset varret sopivat pehmoisimpienkin sormien poimittaviksi.
Pitkiä varsia lasipurkkiin keittiön pöydälle, lyhyeksi katkenneita lautaselle kaapin kulmalle. Tiukkaan puristetun nyrkin hieman pehmittämiä varsia, portaille karisseita terälehtiä. Juoksujaloin tai taapertavin varpain perille toimitettuja, mummon kanssa käsi kädessä poimittuja. Tämän pussin suljen erityisen lempeästi.
Saksin ruskeasta paperista lisää suikaleita.
Muistan kun tapasin Pirkon ensimmäisen kerran ja kuulin pulppuilevia tarinoita pioneista ja perhosniitystä. Kuka oikein oli tämä intoa ja iloa pursuva nainen?
Myös Pirkon puutarha pursuaa. Korkeita ritarinkannuksia, hentoja ängelmiä, hehkuvia liljoja, yltäkylläisesti lajeja ja tarinoita niiden takana. Tutkin siemenvalikoimaani ja hylkään lajin toisensa jälkeen. Näitä hänellä varmasti on, ja noitakin muistan nähneeni…
Lopulta kaivan komeron perältä paperikassin ja kumoan pöydälle kasan litteitä mukuloita. Nämä miekkaliljat sain vuosia sitten Tuulalta. Kolmesta tuli viisi, seuraavana vuonna niitä oli jo toistakymmentä. Kuivat kuoret kahahtelevat paperia vasten, kun pudottelen mukuloita pussiin. Osassa on kiinni mukuloiden alkuja, kuin pikkuruisia varpaita. Niin kevyitä, niin sileitä, niin täynnä elämää ja tulevaa kevättä. Näistä riittää muillekin.
Tipautan sulaa lakkaa viimeisen pussin päälle ja painan sinetin vielä kuumaan vahaan. Hyvää joulua rakkaat kukkaystäväni!
—
Hortonomi Tuovi Mutasen Mullan lumo -puutarhablogi vie luomutilalle V-vyöhykkeelle.
