Ensimmäiset muinaispukunsa Mari Varonen osti. Ne herättivät nopeasti poltteen valmistaa pukuja itse.
”Nyt on uhrattava puikko.” Jyväskyläläinen Mari Varonen valikoi neulepuikkopussukastaan sopivan ja asettaa sen sähköporan istukkaan. Sitten hän pujottaa puikkoon ohuen metallilangan ja päräyttää poran käyntiin.
Pronssilanka kietoutuu puikon ympärille hetkessä. Siitä syntyy spiraalikoristeita muinaispukujen esiliinoihin, viittoihin tai päähineisiin.
”Katkon spiraalit oikean mittaisiksi koirien kynsileikkurilla. Viitan hapsut kierrän tiukalle letityskoneella”, Mari esittelee työvälineitään. Enemmän hän tosin tarvitsee muinaispukuprojektissa kangaspuita, neulaa ja lautanauhakortteja.
Pora käy sähköllä, mutta siitä Mari on tarkka, ettei valmiiseen pukuun jää mitään nykyaikaista. Ei esimerkiksi asetaattivuorta tai koneompeleita, jollaisia oli hänen ensimmäisissä, nettikirpputorilta hankituissa muinaispuvuissaan. Vanhojen ostopukujen kunnostaminen osoittautui kuitenkin inspiroivaksi, kuin kipinäksi ruutitynnyriin, josta leimahti halu valmistaa muinaispukuja itse.
Pukuinnostus juontuu ainakin osaksi Marin taidehistorian koulutuksesta. Käsitöihin liittyy myös luovuus, kuten hänen yhteen ammattiinsa valokuvaajana.
”Käsillä tekemisessä kiehtoo sekin, että näen työni tuloksen. Se tasapainottaa abstraktia palkkatyötäni verkkopedagogiikan suunnittelijana.”
Uuden puvun valmistuminen on aina juhlahetki. ”Tunnelma on katossa, iloitsen ja pyörin kotona asu päällä monta päivää.”
Koruilla kova hinta
Soikeiden kupurasolkien jatkona helisee ketjuja ja riipuksia. Koruilla Mari kiinnittää olalta yhteen putkilomaisen hameen yläreunat. Oranssinpunaisen hameen alla on vaaleansininen, kokopitkä alusmekko.
Vyötärölle Mari kietoo lautanauhalla syvänkeltaisen esiliinan, jonka helma ja reunat on koristeltu pronssispiraaleilla. Vielä sininen hartiavaippa, niin itse tehty Mikkelin seudun muinaispuku on esittelyvalmis.
”Päädyin tähän pukuun, koska siihen kuuluvat samat korut kuin aiemmin ostamaani Tuukkalan pukuun. Korut ovat muinaispuvuissa kalleinta. Ne voivat maksaa tuhansia euroja.”
Ensimmäinen omatekemä muinaispuku ei jää viimeiseksi.
”Himoiten odotan jo Suomen uusimman, Ravattulan muinaispuvun, ohjeiden julkaisemista. Puku perustuu tuoreimpaan tutkimukseen ja siihen kuuluu onneksi vain vähän koruja.”
Sitä ennen Marin on saatava kangaspuistaan pois välityö, Uuraisten kansallispuvun hamekangas. Juuri kansallispuvuista hänen muinaispukuharrastuksensakin oikeastaan periytyy.
Parhaillaan Mari kutoo kangasta Uuraisten kansallispuvun hameeseen. ”Pukuun ei löytynyt ohjeita, joten olen kiertänyt ihmisten luona kuvaamassa heidän hamekankaitaan.”
Kuolema ei tullutkaan
Ensin oli Jaalan kansallispuku. Tai tarkemmin sanottuna puvun paita, jonka Mari teki kansalaisopistossa ennen kuin kurssi jäi kesken. Työ ei katkennut taidon tai innon puutteeseen, vaan kohtaloon.
”Sairauteni paheni, ja niveleni turposivat. Kymmeneen vuoteen en pystynyt tekemään mitään käsilläni.”
Marin sairaus on SLE, moni-ilmeinen sidekudostauti, jossa elimistön immuunipuolustus kääntyy itseään vastaan. Ennuste oli aluksi huono, ja Mari pelkäsi taudin etenevän hengenvaarallisesti munuaisaltaan tulehduksesta keuhkoihin, sydämeen ja aivoihin. Mutta vuodet kuluivat, eikä viikatemies saapunutkaan. Lääkekokeilujen ja ruokavaliomuutosten ansiosta sairaus alkoi pysyä paremmin hallinnassa
”Opettelin olemaan itselleni armollinen. Opin myös, että kylmyys pahentaa sairauttani. Nyt osaan pysyä talvet sisällä, sohvan nurkassa käsitöitä tekemässä.”
Muinaispuvun pronssispiraaleiden tai viittahapsujen kiertämistä käsin Marin nivelet eivät edelleenkään kestäisi. Siksi hän otti avukseen pora- ja letityskoneet. Ja se Jaalan kansallispukukin valmistui aikanaan. Nyt Marin kokoelmassa on jo lähemmäs 250 kansallispukua, joista osan hän on ostanut, osan tehnyt. Ilman ompelukonetta.
Mikkelin seudun muinaispuvun koristeisiin Mari valmisti 1 300 pronssispiraalia.
Paha silmä pois
Pienet neulanpistot katoavat kankaaseen, kun Mari näyttää suurennuslasilampun alla muinaispukunsa alusmekon katesaumojen ompelua.
”Mekon osat on suunniteltu hienosti. Saumoja on niin vähän, ettei kankaasta jää hukkapaloja. Kudoinkin 60 senttiä leveää kangasta vähän liikaa.”
Viitan ja päällimmäisen hameen kankaat kutoivat Marin ystävät, koska heillä on leveämmät kangaspuut kuin Marilla. Omissa puissa syntyi alusmekkokankaan lisäksi esiliinakangas.
”Oli aika kova työ laittaa loimi 70 x 40 sentin kokoisen kankaan takia.”
Muinaispukujen pieni esiliina on lähinnä symbolivaate, ei likasuoja. Liinan pronssikoristeet kertovat vauraudesta, ja niiden kiilto on kenties tarkoitettu ohjaamaan paha silmä pois kohdussa kasvavasta lapsesta.
”Hautalöytöihin perustuvat muinaispuvut ovat luultavasti olleet omistajansa hienoimmat vaatteet. Arjessa on varmaan käytetty yksinkertaisempia asuja”, Mari miettii. Hän itse käyttää muinaispukujaan paljon erilaisissa juhlissa ja historiatapahtumissa, joissa hän käy muinaisoluita harrastavan miehensä kanssa.
”Muinaispuku päällä – kuten kansallispuvussakin – saa varautua kohtaamaan katseita. Huomio ei ole minulle ongelma, sillä olen ollut myös burleskitaiteilija. Silloin pukeuduin ylellisiin kankaisiin, höyheniin, sulkiin, kristalleihin ja paljetteihin.”
Muinais- ja burleskiasuun pukeutumisessa on Marin mielestä jotain samaa: Molemmissa pääsee eroon arkiminästään.
Neulojan puikoille löytyi käyttöä myös muinaispuvun tekemisessä.
Ryhtikin suoristuu
Oranssinpunaiset, keltaiset ja siniset sävyt heräävät hehkuun lumisessa maisemassa, kun Mari asettuu muinaispuvussaan kotipihalle valokuvattavaksi.
”Mikkelin seudun puku on paitsi värikäs myös lämmin, sillä kaikki sen osat ovat villaa. Kaltaiselleni kylmänaralle oikein sopivasti”, Mari naurahtaa. Puku vaikuttaa myös hänen ajatuksiinsa, jotka kääntyvät satojen vuosien taakse.
”Muinaispuvuissa on aitouden tuntua, koska ne perustuvat hautalöytöihin ja arkeologiseen tutkimukseen. Kun tällaisen asun pukee päälleen, kokee oikeasti olevansa mahtiemäntä rautakaudelta, noin 1200-luvulta. Kokonaisuus painaa niin paljon, että ryhtikin suoristuu”, Mari juttelee ja asettelee päähänsä vielä valkean hunnun.
”Sen pitäisi kyllä olla villaa eikä pellavaa.”
Päähineiden jäänteitä haudoista ei ole juuri löytynyt, mutta Mari uskoo monen tutkijan lailla, ettei entisajan sukukypsä nainen kulkenut paljain päin. Varmaa tietoa ei saada, sillä muinaisesta pukeutumisesta on jäljellä vain pieniä tekstiilien ja korujen jäänteitä. Niiden perusteella tutkijat ovat suunnitelleet pukujen ennallistukset ja laatineet teko-ohjeet.
”Muinaispuku on aina tulkintaa, jossa tämän päivän tieto kohtaa menneisyyden.”
Lähteitä ja lukemista:
Mervi Pasanen ja Jenni Sahramaa: Löydöstä muinaispuvuksi. Salakirjat 2021; Sinihameet kultavyöt. Suomalaisia muinaispukuja. Pirkanmaan käsi- ja taideteollisuus ry. 2003.
