Luomutilalla taistelu viljelyksille tunkevia luonnonlajeja vastaan muistuttaa ikuisesti jatkuvaa sotatilaa. Pelloilla jyrytään vuoroin rikkaäkeellä, kultivaattorilla tai niittokoneella. Puutarhassa lähitaistelua käydään haralla, voikukkaraudalla ja viikatteella aseistautuneena.

Laaditaan lyhyen ja pitkän tähtäyksen strategioita. Käytetään häikäilemättä hyväksi vastustajan heikkouksia ja tehdään hyvin ajoitettuja täsmäiskuja. Näännytetään nälkään ja janoon, harataan hengiltä. Pilkotaan, silputaan, kaivetaan ja tukahdutetaan, sillä tavoitteena on jättää tantereelle pystyyn vain sinne itse kylvetyt ja istutetut lajit.

Tai niinhän sitä luulisi.

Parikymmentä vuotta sitten puutarhuriksi opiskellessani tutustuimme luonnonkasveihin keräämällä rikkakasveja herbaarioksi. Prässääminen, kiinnittäminen ja nimilappujen liimaaminen oli hidasta puuhaa. Sen aikana ehti hyvin tarkastella lehden hammastuksia ja liuskoituksia sekä pohtia oliko lehtilavan muoto suikea vai sittenkin vastapuikea. Tärkeätä oli tunnistaa lajit jo taimena, sillä tuleville puutarhureille painotettiin erityisesti varhaisen torjunnan tärkeyttä.

Myöhemmissä opinnoissani luonnonlajeja lähestyttiin ekologian näkökulmasta. Myös tekniikka ja menetelmät olivat toiset: kasvinäytteet tallennettiin valokuvina digiherbaarioksi. Kasvupaikkatieto merkittiin nimilapun sijasta kuvaan, jota klikkaamalla sai auki karttalinkin. Yksityiskohtien tarkastelun ja lajien tunnistamisen ohella pohdittiin eliöiden vuorovaikutusta.

Ajan kanssa oma suhtautumiseni kylvämättä ja kutsumatta tiluksille ilmaantuneisiin lajeihin on muuttunut. Kasvimaalla ja osassa perennaryhmiä saavat yhä huutia kaikki luvatta penkkeihin ja käytäville harhautuneet vierailijat. Muualla puutarhassa taas toivotan samat lajit yhä useammin tervetulleiksi.

Jos en hätäile kitkemisen kanssa, saan toisinaan seurata onnellisten liittojen syntyä, kun täydellisesti yhteen sopivat parit löytävät kumppaninsa. Oi, miten somasti hiirenvirnan perhosmaiset, sinivioletit teriöt höystävät kerrannaiskukkaista vaaleanpunaista ruusua. Varjoisaan nurkkaan itsestään ilmaantunut heleänvihreä, sirolehtinen metsäimarre on suloinen seuralainen roteville kuunliljoille, ja metsästä pihaan putkahtanut kielo levittäytyy sopuisasti tummakurjenpolven rinnalla. Entä olisinko itse keksinyt yhdistää konnantattaren topakat patukkakukinnot koiranputkien pitsikudelmaan?

Niittyhumalat ja rönsyleinikit pirskottavat väriläiskiään pihanurmikon vihreälle pohjalle. Niittytädyke verhoaa paljasta maanpintaa ritarinkannusten alla, metsänätkelmä nojailee harmaaseen pihlajan runkoon. Taivasta kohti kurkotteleva suo-ohdake pellon laidassa vetää puoleensa ohdakeperhosia, ojanpientareen karhunputki houkuttelee ritariperhosia laskemaan munansa lehdilleen. Puutarhassa vallitsee täydellinen aselepo.

TUOVI MUTANEN

Jaa artikkeli