Istun tuvan pöydän ääressä ja tuijotan ulos ikkunasta mitään näkemättä. Tiesinhän että ennen pitkää tämä on edessä. Olen viivytellyt ja vetkutellut, mutta jossain vaiheessa päätös on vain tehtävä.
Aamuaikaisesta olen seisonut kosteanlämpöisessä kasvihuoneessa. Kymmenet ja taas kymmenet pikkutaimet ovat päässet kylvöastioista omiin ruukkuihinsa ja saaneet lisää kasvutilaa.
Kouliminen on yksi mielipuuhistani, siinä sormet puuhailevat omiaan, ja ajatus on vapaa askaroimaan ihan jossain muualla. Viikonlopun ruokia voi ihan hyvin suunnitella samalla, kun irrottelee basilikantaimia toisistaan. Yleisesti ottaen ajatus tuntuu juoksevan ketterämmin silloin, kun käsilläkin on tekemistä.
Tämä ei tietenkään päde silloin kun ratkaistavana on suuria asioita. Sellaisia, jotka tarvitsevat jakamattoman huomion ja täydellisen keskittymisen. Silloin ei sovi puuhata muuta. Pesen kädet puhtaaksi mullasta, pujahdan ulos ja suljen oven huolellisesti perässäni. Suuret asiat vaativat etäisyyden ottamista, puhdasta pöytää ja kupillista kahvia.
Trrrrr…trrrrrr… Käpytikka kaiuttaa komeasti kottaraisenpöntön kylkeä. Toinen on löytänyt pellonlaidasta sähköpylvään metallilaatan ja ilmoittaa oman reviirinsä rajoja kokonaista sävelaskelta korkeammalla fraasilla tirrrrr… tirrrrr. Varispari kaahuilee pellon yllä kömpelössä kihlajaistanssissaan, mustarastasuros hyppelee hermostuneesti aronian alla puolisoaan odotellen. Ilmassa on suuria tunteita. Keväinen lempi näkyy ja kuuluu.
Lusikka kilahtaa kahvikupin laitaan. Nyt se on päätettävä. Nyt on ratkaisujen aika. Istutanko vaaleanpunaiset tarhaleukoijat tummakypäräisen ukonhatun vai kerrannaiskukkaisen pionin viereen?
Luonnossa parit löytävät toisensa ilman puhemiestä. Kukkapenkissä toisilleen sopivien kumppanusten löytyminen jää tarhurin vastuulle. Miten löytää sopuisat parit, jotka korostaisivat toistensa hyviä piirteitä ja häivyttäisivät huonot puolet? Minkä rinnalla kullero puhkeaisi kukkaan?
Klassiset kumppanit toimivat aina. Kurjenpolven selkeänmuotoiset siniliilat kukat ja jättipoimulehden kellanvihreät pitsikukinnot ja piparkakkureunaiset lehdet ovat kerta kaikkiaan viehko ja varma yhdistelmä. Toisinaan taas parin löytäminen vaatii useamman kokelaan ja yrityksen. Ja jos tarhurin mielikuvitus loppuu, luonto kyllä auttaa. Maksaruohon ja siankärsämön yllättävä kohtaaminen muistuttaa suloista sisarustapaamista.
Kun palaan kasvihuoneeseen, mustarastas on siirtynyt pöyhimään kuloheinää. Siirtelen taimiruukkuja hieman tiheämpään ja ihmettelen, miten paljon niitä on kertynytkin. Tarkemmin katsottuna leukoijiakin näyttää olevan yllin kyllin. Niistä riittää kyllä kumppaniksi sekä ukonhatulle että pionille. Mutta minne sitten laitan leijonankidat?
TUOVI MUTANEN
