Monessa perheessä on vakiintuneita juhannustapoja. Saunassa käydään totutussa järjestyksessä, Hilkka-täti tuo aina pellillisen raparperipiirakkaa ja tasan yhdeksältä sytytetään kokko. Meidän suvussamme tehdään juhannuskävely.
Juhannuskävely alkaa viattoman oloisella kuljeskelulla. Kuljetaan niityn laitaa ja poiketaan lähimetsikköön. Poimitaan juhannuskukkia, kuunnellaan laulurastasta ja ihmetellään valoisaa kesäyötä.
Osa kulkijoista pysähtelee tuon tuosta ihastelemaan lillukanvarsia ja varpujen välissä tuikkivia metsätähtiä, toiset tähyilevät puihin. Mittailevat astellessaan runkoja ja laskevat oksakiehkuroita. Harventelevat metsää mielessään ja ihan ääneenkin ja ihmettelevät, kuinka edellisen harvennuksen jälkiä ei enää edes erota. No, mummo kyllä erottaa, muttei viitsi sanoa sitä ääneen. Hänellä kun on mielessään ihan muut asiat sekä kaiken kaikkiaan soma ja seesteinen juhannusolo. Vähitellen metsiköstä sitten kaarretaan polkua pitkin takaisin kohti pihamaata.
Juuri kun ollaan pääsemässä liiterin kulman ympäri, seuraa pysähdys. Ukki seisahtuu, katselee talolle päin ja toteaa menneiltä vuosilta tuttu määrätietoisuus äänessään: “Ei mutta tuo koivu pitäisi kyllä kaataa.”
Kieltämättä, juuri siitä liiterin kulmalta katsottuna, koivu näyttää valtavalta. Jo pelkästään sen juhannusyön auringossa pihanurmikolle heittämä varjo on vaikuttava. Koivumammutti hallitsee suvereenisti pihapiiriä, osoittelee oksillaan valtakuntansa rajoja ja epäilemättä myös työntää janoisia juuriaan kohti kasvimaata.
Lisäksi koivu näyttää olevan rajusti kallellaan taloon päin. Mistään muualta kuin juuri liiterin nurkalta kallistumista ei tosin huomaa, ja enemmistön mielestä kyse onkin notkollaan olevan pihamaan aiheuttamasta näköharhasta. Lisäpontimena enemmistö tuo esille, ettei tilanne näytä muuttuneen viimevuotisesta huonompaan suuntaan. Itse asiassa koivu näyttää sitten viime juhannuksen ikään kuin oikaisseen itseään.
Tämä viaton huomio herättää osassa juhannuksenviettäjiä suurta hilpeyttä ja aloittaa täysimittaisen väittelyn. Vängätään puolesta ja vastaan, perustellaan, tehdään vastahyökkäyksiä, muodostetaan puolustusrintamia ja vedetään häpeämättä mukaan myös lukuisia täysin asiaan kuulumattomia seikkoja.
Kun lopulta on sanottu kaikki mitä koivuasiasta kuuluu sanoa, mummo lähtee keittämään kahvia. Nuoriso ottaa kätensä pois taskuista tarttuakseen petankkipalloihin. Kurjenpolvet ja lillukanlehdet asetellaan maljakoihin, kuunnellaan mustarastaan huilua ja ihmetellään juhannusyön valoisuutta.
Pihan laidalla vanha koivu ojentelee ryhmyisiä oksiaan ja heiluttelee ritvojaan hiljakseen juhannuksenviettäjien yllä. Kaikki on juuri niin kuin juhannuksena kuuluu olla.
TUOVI MUTANEN
