Mullan lumo

Suljen oven perässäni ja löydän käsikopelolla valokatkaisijan tutulta paikaltaan. Himmeäksi kuluneen lasikuvun suojaama hehkulamppu syttyy ja tuo näkyväksi talvisuojaan varastoidut tarvekalut.

Periaatteessa puun kaataminen on yksinkertaista. Suurille savotoille tilataan dinosauruksen mallinen kone, joka katkoo, pätkii ja siivuttaa. Metsänomistajan tehtäväksi jää pysytellä poissa puita ahmivan tyrannosauruksen tieltä ja tähystellä tienvarteen ajettujen pinojen päitä.

Tilamme ensimmäiset asukkaat pystyttivät kotinsa kuivalle moreeniluodolle. Rakensivat tuvan ja kammarin sen kylkeen. Asettuivat asumaan, ryhtyivät viljelemään luotoa ympäröiviä hiesumaita ja kasvattamaan perhettään.

Sumun suipot sormet pyrkivät sisään puseronkauluksesta. Märät heinänkorret kiillottavat kumisaappaiden varret, ja pisimmät röyhyt viskovat vesihelmiään korkealle polven yläpuolelle.

Kukkamaalla kuhistaan. Eturivissä oiotaan hameenhelmoja ja suoristetaan varsia. Sivummalla huiskautellaan siitepölypuuteria, sipistään ja supistaan, nyökkäillään ja luodaan vaivihkaa silmäyksiä puoliksi suljettujen terälehtien välistä. Orkesteri alkaa virittää soittimiaan, ja hetken päästä peippo intoutuu kertosäkeellään lämmittelyyn mukaan.

Lunta. Vähän auringonpaistetta. Räntää ja rakeita. Hyytävää itätuulta ja vesisadetta. Ja sitten taas lunta.

Istun tuvan pöydän ääressä ja tuijotan ulos ikkunasta mitään näkemättä. Tiesinhän että ennen pitkää tämä on edessä. Olen viivytellyt ja vetkutellut, mutta jossain vaiheessa päätös on vain tehtävä.

Olen usein huomannut, että meidän puutarhaeloa elävien aikakäsitys poikkeaa monen muun ihmisryhmän ajantajusta. Puutarhan aikaa ei mitata minuuteissa tai kvartaaleissa. Talventähdet ja kevätesikot kukkivat sitten, kun ne ovat siihen valmiita, ei niitä auta hoputtaa.

Talomme peräkammarissa on vuosien ja vuosikymmenten kuluessa asustellut monenmoista väkeä. Lapsia ja aikuisia, vuokralaisia ja evakoita, kauppiaita ja talon tyttöjä – kaikille on löytynyt katto pään päälle ja tukevat hirsiseinät ympärille.

Pönttöuunissa paukkuu. Muiden halkojen joukkoon päätynyt kuusipuu kipinöi ja räiskähtelee, mutta luovuttaa kuitenkin lopulta lämpönsä uunin kylkeen. Tammikuisena päivänä pakkasmittari näyttää yli kolmenkymmenen asteen lukemia. Vedän jalkaani toisetkin villasukat ja käperryn nojatuolin syliin. Tänään paras paikka löytyy uunin vierestä.