Ei siitä kasasta enää tunnista, mikä mänty kasvoi puron luona ja mikä oli kotoisin kauempaa kankaalta. Ihan samanlaisilta ne näyttävät pinossa pitkällään, tärkeät ja vähemmän tärkeät, sisäkkäisine vuosilustorinkuloineen ja koneen hampaiden pureskelemine kaarnoineen.
Pienemmillä savotoilla monitoimikoneen korvaa ammattimiehen käyttelemä Husqvarna tai Stihl, jonka laikasta puru lentää ilmaan uljaassa kaaressa. Eikä siinäkään urakassa kovin paljon yksittäisiä puita jouda pohtimaan, kaikkien kaatokolojen, konkeloiden ja ketjunviilauksien välissä.
Ylivoimaisesti vähiten puuyksilöiden persoonalle uhrataan ajatusta kesäisessä risusavotassa, kun raivaussahan valjaat painavat olkapäitä ja hyttyset tunkevat iholle kaikista raoista. Kumoon vaan joka ainoa risu ja vesa.
Puita ei erota metsältä, kun kyse on harvennushakkuista tai päätehakkuista tai ylispuiden poistosta tai siitä risusavotasta. Mitä pienipiirteisemmäksi savotta menee, sitä enemmän homma vaikeutuu. Hankalinta on sen yhden ainoan puun kaataminen.
Etenkin, jos se on pihapuu. Etenkin, jos kyseessä on monilla hyvillä lajiominaisuuksilla siunattu, kesäisin vienosti haviseva ja syksyisin kultalantein koristautuva haapa.
Pihahaapamme kohtaloksi koitui juuri sen ilmeinen haapamaisuus. Lehtien kahisuttelu ei pitemmän päälle riittänyt hyvittämään sitä, että ilman jatkuvaa ruohonleikkausta viereinen omenatarha oli vaarassa muuttua haapaviidakoksi. Eivätkä kultakolikot riittäneet haittakorvaukseksi kasvimaalle alituiseen tunkevista juurivesoista.
Sinä aikana, jona pohdimme yhden puun kohtaloa, niitä suuria savotoita olisi ehtinyt tehdä satamäärin. Vuosien pähkäilyn jälkeen omenapuut ja porkkanat veivät lopulta voiton, ja haapa kaulattiin.
Haavan hitaat hyvästit kestivät pari vuodenkiertoa. Ensimmäisenä kesänä puu teki tavallista pienemmät lehdet, joita helisytteli vanhasta tottumuksesta. Tänä vuonna kuivettuneet silmut eivät enää puhjenneet lehdiksi. Kasvimaalle kulkiessani sipaisin haikeana himmeitä ja äänensä kadottaneita oksia.
Nyt haapa on enää pino halkoja. Nämä vuosirenkaat ja tämän harmaan kaarnan minä tunnistan. Siinä on meidän pihahaapamme.
TUOVI MUTANEN
Kodin Pellervo on ystävä, jonka seuraan jokainen voi tulla juuri sellaisena kuin on. Jutuistamme välittyy mummolan kiireetön tunnelma, vaikka ne ovat raikkaasti tätä päivää. Elämme leppoisasti ja annamme toistenkin elää.
Soljuville laineille haravoituja sorakäytäviä ja nurmikkoon tallattuja polkuja. Vankkaoksaisia ikipuita ja suoriin riveihin kylvettyjä kesäkukkia. Hullunkurisia patsaita, narisevia portteja, viivoittimensuoraksi leikattuja pensasaitoja ja villisti kiemurtelevia köynnöksiä.
Taitan paperin reunaan kapean kaistaleen ja painelen saumanvaran sileäksi. Ruskea voimapaperi vaatii topakat otteet. Tästä täytyy tehdä vähän kookkaampi.
En muista ihan tarkkaan, milloin se alkoi. Ehkä se liittyi siihen, että nöyristä kumarteluistani huolimatta pihlajat sieppasivat huivini oksilleen joka kerran, kun leikkasin nurmikkoa niiden latvusten alla. Tai ehkä se liittyi epätasaiseen maahan ja juuriin, jotka könysivät esiin pinnan alta. Sainko herätyksen sen jälkeen, kun pääsin ensimmäistä kertaa kulkemaan englantilaisen hedelmätarhan heinikossa? Vai väsyinkö vain
