Urpo Koponen auttaa lintuja pesimään ja pelastaa käärmeet pelkääjien pihoilta ja vihollisten kynsistä. Olalla riippuu kameran ja kiikareiden lisäksi usein myös haitari.
Rintamamiestalon ilmatilassa käy keväinen kuhina. Kotkan Itärannassa, meren läheisyydessä elävät nyt sesonkia niin lukuisat siivekkäät kuin pönttönikkarikin. Urpo Koposen puutarhapöytä notkuu linnunpönttöjä, jotka hän on askaroinut talven selässä kellariverstaallaan.
Tavanomaisten tintinpönttöjen lomassa on valikoima erikoisempaakin arkkitehtuuria, muun muassa käelle, kivitaskulle, koskikaralle sekä puukiipijälle. Myös talon takana pressulla päällystetty pönttövarikko pursuaa linnunkotoja odottamassa metsään lähtöä.
Lehtipuuvaneria ja raakalautaa on kulunut paljon, sillä Urpo on vuosikymmenten aikana tehnyt 4 000 pönttöä. Suurimman osan hän on ripustanut Kymenlaakson alueelle. ”Myös presidentin virka-asunnon pihapuistoon Mäntyniemeen olen ripustanut pönttöjä, jotka käyn katsomassa vuosittain.”
Urpo on intohimoinen lintu- ja eläinharrastaja, jota myös käärmemieheksi kutsutaan. Hän tekee kaikkensa avittaakseen eläinten elämisen edellytyksiä. Tehtävää on paljon.
Urpo laskeskelee tehneensä pönttöjä noin 35 eri lintulajille, mutta luonto osaa yllättää: pöntöissä on pesinyt 75 lintulajia ja sekalainen seurakunta muuta metsänväkeä. ”Olen löytänyt pöntöistä 35 selkärangatonta, muun muassa kartanokimalaisen, erakkoampiaisen ja pesäkoisan. Sekä liito-oravia, oravia ja näätiä.”
Kovin saavutus on äärimmäisen harvinaisen pähkinänakkelin onnistunut pesintä. ”Erikoiskohteeni on pikkusieppo. Olen vienyt niille pönttöjä vanhoihin metsiin ja viime vuonna sain rengastettua kolme poikuetta.”
Mahdollisimman tarkasti luontoa jäljittelevän pesimäpaikan valmistaminen vaatii herkeämätöntä olosuhteiden havainnointia ja suunnittelua. ”Esimerkiksi kivitaskulle pönttöä tehdessäni seurasin ensin tarkkaan, miten se menee pesäänsä ja sitten rupesin mallintamaan sen mukaan pönttöä. Koskikaralle olen vienyt 30 pönttöä sen mielipaikkoihin virtaavan veden läheisyyteen siltojen alle.”
Tuulihaukoille Urpo on rakentanut latojen seinille 180 pönttöä. Maanviljelijöiltä on satanut kiitoksia, sillä haukat pitävät jyrsijät pois viljelyksiltä.
Urpo on Helsingin yliopiston eläinmuseon rengastaja. Toissa vuonna mittariin tuli täydet 100 000 rengastusta – 168 eri lintulajille.
”Rengastamisen aloitin tolppa-apinana eli apulaisena, joka kiipeää puuhun, jos rengastaja ei itse sinne pääse. Apulainen laittaa poikaset kassiin tai koriin ja laskee ne alas rengastettavaksi.”
Leipätyönsä Urpo teki ala-asteen opettajana Kotkassa. Oppilaita hän vei usein luontoretkille ja saattoipa myös hauskuuttaa heitä ketterillä tempuilla kuten yllättävällä kuperkeikalla tai kiipeämisellä oksattomaan puuhun. ”Kiipeämistä muut opettajat epäilivät, ja kerran jouduin sen heille näyttämään.”
”Rengastamisen aloitin tolppa-apinana eli apulaisena, joka kiipeää puuhun, jos rengastaja ei itse sinne pääse.”
Luonnosta hän ei ole ikinä tavoitellut itselleen ammattia. ”Luonto on elämäni punainen lanka, niin rakas, etten ole halunnut pilata sitä tekemällä siitä ammattia.”
Viime aikoina Urpolla on ollut terveyden ja liikkumisen kanssa hankaluuksia, mutta rengastamista se ei estä. Reissuille lähtee nykyisin mukaan luontokavereita, kolme tolppa-apinaa ja tikkaiden kantaja.
Rakkaus luontoon heräsi pikkupoikana Kotkan Hallansaaressa, josta Urpo teki vanhempiensa kanssa moottoriveneellä marjastusretkiä saaristoon. Linnut kiinnostivat jo alakoululaisena.
”Kahdeksanvuotiaana vingutin kerran kotitalon kuistilla kurttua, kun huomasin että saunan päädyssä kottaraisen pönttöön meni outo lintu. Avasin pöntön kannen, ja siellä oli kymmenen valkoista munaa. Kirjasta sitten selvitin, että se oli käenpiika.”
Lintujen ääniin viehättyneen pojan mielessä myös musiikki alkoi etsiä ilmaisukanavaansa. Hallansaaressa vieraili 50–60-luvuilla nimekkäitä artisteja ja ilmapiiri oli muutenkin suotuisa musikaalisesti lahjakkaalle pojalle. Ensimmäisen haitarin hän sai kinuttua isältään 11-vuotiaana. Palo soittamiseen oli valtava: hän saattoi harjoitella jopa kymmenen tuntia päivässä.
Puolen vuoden treenaamisen jälkeen koossa oli 60 kappaletta, ja Urpo alkoi käydä ensimmäisillä keikoillaan paikallisella seurojentalolla. Sittemmin hän soitti vuosikaudet Hovinarrit-yhtyeessä, jonka kanssa tehtiin 2 500 keikkaa. Nykyisin haitari soi lähinnä kotona, omaksi ja vaimon iloksi.
Aktiivisina muusikkoaikoina elämään tulivat lintujen lisäksi käärmeet. ”Joskus joku kysyi, että miksi sie soitat. Vastasin, että käärmeiden takia!”
Kaikki lähti, kun Urpo katseli ikkunasta pihalle parivuotiaan tyttärensä hiekkakakkuleikkejä. Yhtäkkiä isä huomasi, että tytön vieressä luikerteli valtava koiraskyy. Hän hiipi vaivihkaa ulos ja kiikutti käärmeen kauemmas metsään.
”Olen aina ollut väärinymmärrettyjen ihmisten ja eläinten puolella. Innostuin kuvaamaan ja puhumaan käärmeistä, joita on aina vainottu ja joita kohtaan ennakkoluulot ovat valtavia.”
Aluksi hän kuvasi kyitä rapakallioisilla talvehtimispaikoilla ja ennen kuvausta varmisti viemärikameralla, ovatko käärmeet paikalla. ”Mutta se oli hankalaa, joten päätin ostaa keikkapalkkioilla niin kalliit ja hienot kamerat ja objektiivit, ettei se ainakaan laitteista ole kiinni.”
”Olen aina ollut väärinymmärrettyjen ihmisten ja eläinten puolella.”
Käärmekuvausreissuilta Urpolla on huimia tarinoita – kuten sekin merimiesravintola Kairon soittokeikan jälkeisen aamun sattumus. Huonosti nukutun yön jälkeen mies lähti aamuvarhaisella hyvälle käärmepaikalle, asettui makaamaan pesäkolojen eteen ja vahingossa nukahti.
”Heräsin, kun korvanjuuressa kutitti. Tajusin pian, että nyt on vain oltava paikallaan. Kyy luikerteli kasvojeni yli nenää hipoen. Silloin tiesin, että näitähän on kuvattava käärmeen silmien tasolta.”
Tapauksen jälkeen hän alkoi kuvata käärmeitä moottoripyöräkypärä päässä, maski kasvoilla ja siannahkahanskat kädessä. Kuvista tuli hyviä, mutta kuvaussessiot olivat hikisiä. ”Luovuin varusteista ja aloin vain maata paikallani, sillä käärmeet eivät pure, jos on liikkumatta.”
Urpon kyykuvia on palkittu ja niitä on julkaistu koti- ja ulkomaisissa lehdissä, kirjoissa sekä netissä. Kesäaikoina hän toimii kyiden pelastajana. Käärmepelkoiset ihmiset ottavat yhteyttä, kun pihapiiriin on ilmestynyt kyy. Urpo ajaa hätiin, koukkaa käärmeen pihdeillä ämpäriin ja vie kauemmas sopivalle elinpaikalle.
Hän on huolissaan käärmeiden tulevaisuudesta ja ihmisten aiheettomasta käärmevihasta. ”Käärmeiden sukupuuttokäyrä on nouseva. Pahimmat syyt ovat massiivinen metsänhoito ja asutuksen leviäminen. Suomessakin kyy rauhoitettiin vasta vuonna 2023.”
Urpoa on siunattu väkevällä omistautumisen lahjalla. On kyse sitten linnuista, käärmeistä, kuvaamisesta tai soittamisesta, hän sukeltaa asiaan täydellä höyryllä. Luonnon herkkäsilmäinen lukeminen on edellyttänyt myös paljon työtä, onnistumisia ja epäonnistumisista oppimista.
Luontoaktivisti Pentti Linkolan ajatus ihmiselon rajallisuudesta pyörii aina silloin tällöin hänen mielessään. ”Linkola oli 85-vuotias, kun olin käymässä hänen luonaan. Hän sanoi, että istus nyt Urpo tuohon pöydän ääreen, niin puhutaan. Hän totesi, että vanhana ihmisellä on pää täynnä tietoa ja kokemuksia, mutta juuri silloin elämä loppuu.”
”Pöntöt on tärkeä tyhjentää vasta keväällä, sillä talvisin linnut saavat niistä suojaa.”
Urpo on suosittu puhuja – kevään aikana hän käy pitämässä luontoluentoja eri puolilla maata muun muassa meriluonnosta, Itä-Suomen kansallispuistoista, arktisesta muutosta, kololinnuista ja käärmeistä. Hän on kirjoittanut lukuisia lehtijuttuja ja ollut mukana kirjoittamassa alan kirjoja.
Reheväkielisen miehen hauskaa tarinointia kuullaan usein myös Yle Radio Suomen luonto-ohjelmissa. Niiden tiimoilta hän on saanut myös lempi- vai pitäisikö sanoa arvonimensä Kyy-Koponen alias Pönttö-Urpo. Nimen on keksinyt luontotoimittaja Juha Laaksonen.
Keväisin tuhansien pönttöjen mies kiertelee avustajineen ympäri Kymenlaaksoa pönttöjen kunnostus- ja putsausreissuilla. Hän muistuttaa, että paras lintukotojen puhdistusaika on maalis-huhtikuun vaihteessa. Tuolloin lintujen höyhenistä tulleet kanankirput eli lintukirput ovat vielä horroksessa.
”Pöntöt on tärkeä tyhjentää vasta keväällä, sillä talvisin linnut saavat niistä suojaa. Jos pöntön tyhjentää syksyllä, ei siellä lintu pysty lämmittelemään kovalla ja kostealla puupohjalla.”
Urpo on erittäin tietoinen ihmisen luonnolle aiheuttamista kärsimyksistä. Elämänvaloa myönteinen ja eloisa mies ammentaa jatkuvasta aktiivisesta toiminnasta.
”Tulevaisuus on sitä, että tätä samaa jatkan. Tämä on sitä minun ihanne- elämää!
Urpo Koposen linnunpönttövinkkejä kirjassa Juha Laaksonen: Pihan linnut & pöntöt – eloa pihapiiriin (Paasilinna 2016).
Kodin Pellervo on ystävä, jonka seuraan jokainen voi tulla juuri sellaisena kuin on. Jutuistamme välittyy mummolan kiireetön tunnelma, vaikka ne ovat raikkaasti tätä päivää. Elämme leppoisasti ja annamme toistenkin elää.
Eläinten asuntomessuilla esitellään luonnonmukaisia koteja kaikenkarvaisille eläväisille leppäkertuista kanoihin ja koirista pässeihin. Valmisteluissa on tarvittu lasten ehtymätöntä mielikuvitusta ja maan parhaiden järviruokotietäjien osaamista.
Kun remontoitavaa taloa ei pitkistä etsinnöistä huolimatta löytynyt, Sini ja Jonathan Hemming päättivät tehdä itse itselleen oman kodin. Mielellään sellaisen, joka ei näytä uuden uutukaiselta.
Nuori yksinhuoltajaäiti osti 150-vuotiaan talon ja suunnitteli vain pintaremonttia. Toisin kävi. Talo houkutteli myös vaihtamaan ammattia ja toi elämään tärkeitä ihmisiä.
Tuija ja Kari Ylösen harrastus on harvinainen: he kasvattavat viestikyyhkyjä. Jokainen siivekäs on oma persoonansa.
Vannoutuneen joululeipurin köökissä paistuu rouheita ruispiparkakkuja, suklaisia joulupalleroita, salaisia pikkupipareita – ja tietenkin hulppeita piparitaloja. Parisataalukuinen muottikokoelmakin yhä vain kasvaa.
Katri Tanninen saattaa hautaan ihmisiä, joita ei tunne. Vapaaehtoisena arkunkantajana hän saa lohtua ajatuksesta, että jonain päivänä on hänen vuoronsa jatkaa matkaa.
Juurten etsintä toi Ruotsissa varttuneen Eija Irene Hiltusen Ilomantsiin. Karjalaisessa perinteessä tärkeän kirjaillun linnun löytäminen kuori valokuvaajasta esiin käsityöläisen.
Vanhan moottoripyörän kunnostus vei vuosia, kun tietoa, osia ja osaajia metsästeli. Tänä keväänä Juha Lahtisella on taas kaksipyöräinen kulkine allaan, ja innostus on yhtä tuore kuin nuoruuden mopokesinä.
Sadoillatuhansilla suomalaisilla on jokin pitkäaikainen ihosairaus. Nelli Nolvilta sairastuminen vei hiukset, mutta ei rohkeutta ja itsetuntoa.
Oululla on maine maailman parhaimpana talvipyöräilykaupunkina. Polkijoita ei pysäytä pakkanen eikä hyytävä merituuli. Reitistön kuntoon kaupungissa satsataan tosissaan.
